Mutta taaskin tuli apu kuin taivaasta. Ainoastaan Samin ujoin ajatus oli siihen joskus voinut ankkuroida, mutta pian senkin heittänyt epäilevänä paikan luotettavaisuudesta, koska siinäkin olivat laineet väliin paiskelehtaneet liian ristipäisinä, liian jyrkkinä hänen laudoiltaan vuotavalle alukselle. Mutta silti sieltä nyt itsestään tyventä aukesi. Konsulinna muutamana päivänä elokuussa kutsutti Samin luokseen, kysyi, onko Samilla rahoja tiedossa helsinginmatkaa varten ja sai luonnollisesti kieltävän vastauksen. Ja hän lupasi kolme sataa markkaa ensi lukukaudeksi, ja jos Sami ei sillä tulisi toimeen, niin saisi hän hankkia muilta lisää. Hän ei vaatisi korkoja eikä takuita, ei muuta kuin pelkän velkakirjan, jotta se pesässä näkyisi, jos hän sattuisi kuolemaan ja Samissa tulevaisuudessa olisi miestä maksamaan. Tuon kuulemisessa oli Samista jotain kevään kiurun ensi lurahduksista, jotain toukokuun päivän sähköisestä sävelvirrasta. Niin riemastuttavaa, keventävää ja sielua siivoavaa tummista tunteista! Hän kiitteli, kosteli konsulinnaa ja riensi pirttiinsä nauttimaan onnestaan. Siellä Anna, kuultuaan asian, vielä kerran viritti vanhan, jo aikoja sitte rapistuneen konsulinnan kiitoskanteleensa ja lauloi päivän ylistystä sydämmensä pohjasta.
Elokuun ilta oli niin väkevä ja tumma, mutta silti valon värähdyksistä rikas ja voimakas kuin se tavallisesti on. Sen henki oli lämpöistä ja hyväilevää, mutta vapaa paahtavan kesäpäivän hikevästä ja raskaasta kuumuudesta, mikä rampasee suurimmankin onnen nauttimisen. Niin erinomaisen kevyesti ja ikäänkuin näkymättömän käden äänettömästi pyyhkiminä kapenivat ilta-auringon valoläikät muuttuen viime lopussa pitkäksi keilaksi, minkä kärki oli suunnattuna yhteen pirtin loukkoon ja asema akkunaruudussa. Sami makasi sohvalla kädet ristissä päänsä alla miettien onnensa suuruutta kuin menestyksestään riemastunut kosija, ja silmät siirottivat eteen. Hän näki edessään tulevaisuuden täynnä mielikuvituksen loistavia näkyjä, joille tämän illan omituinen kuvaamavoima antoi selvät piirteet. Hän näki istuvansa tuomarina jakamassa lakia ja sen muassa oikeutta, hän, joka itse oli niin paljon kärsinyt jo kehityskautenaan kuin aholle kasvamaan viskattu vesiperäisen kukan taimi, mikä parhaiten puhkaisisi ulos terää jonkun mättään kupeen varjossa.
Syyskuun alkupuolella laittautui Sami Helsinkiin. Merimatkaa höyrylaivalla hän sinne kulki muiden mukana, ja niiden joukossa oli Jorikin. Svea ja paljon toisia tyttöjä oli Joria saattamassa höyrylaivalle, sillä Jori oli tätä nykyä koko kaupungin pulskin ylioppilas. Svea oli koko kesän ollut Samillekin ystävällinen, nyökäyttänyt kohtelijaasti päätään Samin tervehdyksiin ja kun konsulinna väliin kesällä oli kutsunut Samia huvilaansa, oli Sami saanut pelata krokettia Svean kanssa. Mutta Sami oli ollut siksi järkevä, ettei hän ruvennut turhia hourailemaan tämän Svean ystävällisemmän suuntaisen käytöksen pohjalle. Hän kyllä käsitti sen, mistä se oli alkunsa saanut. Se oli tammikuun paahtamaton auringon säde, mikä voisi yht'äkkiä loppua kuin oli alkanutkin eikä se talven omaisella voimattomuudellaan suinkaan jaksanut kuolleita herättää, virkistää hänen ensi lempensä entisiä oraita, mitkä hän jo mädänneinä oli pois viskannut sielustaan. Ja olihan Svea muuten yhtämittaa Jorin kanssa. Päivät päästään oli Jori muiden nuorten kanssa Bergin huvilassa, sillä hänen isänsä huvila oli aivan sitä lähellä. Ja siellä he leikkivät, tanssivat ja panivat toimeen pieniä huviretkiä. Mutta väliin Jori kahden Svean kanssa purjeet tuulta täynnä kiidätti uudella paatillaan, jonka hän oli ylioppilaaksi pääsemisensä johdosta saanut lahjaksi isältään, kohti aukeaa ulappaa. Silloin he olivat aivan häiritsemättä kahden ja taivaan tuuli humullaan loi heihin rohkeutta, jotta he niillä retkillä uskoivat toisilleen asioita, joita tyvenessä ja suljetussa huoneessa olisi ollut vaikeampikin ensi kertaa tunnustaa.
* * * * *
Silloin kun Sami pääsi ylioppilaaksi, riehui puoluetaistelu yliopistossa kuumimmillaan. Että ruotsinkielisestä koulusta tulleet ylioppilaat olisivat olleet ruotsinmielisiäkin, ei aina pitänyt paikkaansa, vaikka kyllä tavallisesti. Mutta koulusta ulos päästessään olivat ne melkein yhteen puhkuun ruotsinmielisiä, vaikka heistä sitte yliopistossa suurten kansallismielisten miesten vaikutuksesta monikin heitti hyvästit entisille mielipiteilleen ja siirtyi suomenmielisten nuoreen leiriin.
Se lyseo, joka hautoi Samista ylioppilaan, oli seinäkiviinsä asti ruotsalainen. Siksipä siellä oppilaiden kesken ei koskaan ollutkaan mitään puoluetaistelun siementä, sillä sille ei siellä löytynyt niin turpastakaan, johon tuo nuori kasvi olisi voinut juurillaan pureutua. Toveriyhdistyksessä, konventissa, oli joskus pilalehdessä vanhempien ihmisten puheiden mukaan naiivisti ja kömpelösti ivattu puoluetaistelua. Kun nimittäin kaupunkiin hommattiin perustaa suomenkielinenkin lyseo, niin sitä varten toimeenpantuihin arpajaisiin eräs kaupungin värjäri oli voitoksi lähettänyt hiiren syömiä talikynttilöitä, kirjoittaen niitä ympäröivään paperiin: "valoa kansalle". Sami oli silloin seitsemännellä luokalla. Mutta tuo tuollainen oli vain ohimenevää ja satunnaista laatua, mikä ei pannut liikkeelle niin hiukkastakaan lyseon paksussa ruotsalaisuuden ilmassa.
Mutta kun tultiin yliopistoon, niin siellä olivat asiat toisin. Sami oli pysynyt kouluaikana untelona kaikelle puolueasialle, sillä ensinnäkin hän sitä hyvin vähän tunsi, koulupoika ja lapsi kun oli, ja toiseksi oli hänen jokapäiväinen hengitysilmansa ruotsalaista. Ja vaikka hän olisikin kuinka ihaillut nuorta fennomaniiaa, niin käsitti hän kyllä, ettei hänestä ollut sen tienraivaajaksi muiden oppilasten keskuuteen. Arkana ja ujona hän pysyi ja kiitti kun sai semmoisena esiintyä, sillä hänen seljässään oli isättömän lapsen lyijypaino.
Mutta nyt tunsi hän itsensä vapaaksi kuin lintu, joka pääsee lentämään häkistään, missä sitä on piinattu vuosikausia hampunsiemenillä ja vedellä. Nyt voi hän yhtyä myös mihin seuraan ja puolueeseen tahansa, sillä hän oli vapaa ylioppilas.
Pian ryhmittyivätkin Samin entiset koulutoverit täällä yliopistossa uusiin puolueihin, se kun oli melkein välttämätöntä, jos vaati itselleen miehen nimen tunnustusta. Useimmat niistä vei mukaansa ruotsalaisuuden virta ja sen laineille kaarnaksi keikkumaan houkuteltiin Samiakin. Mutta Sami tunsi paremmin lähestyvänsä tuota toista, kansallisempaa puoluetta ja ikäänkuin entisten pilkkain ja ivain kostoksi, joita hän oli saanut kärsiä tovereiltaan koulussa, liittyi hän suomenmieliseen joukkoon. Jori kyllä päästi sen johdosta Samille suuren naurun, mutta Sami ei välittänyt. Hän tunsi tuon entisen voimansa ja äkänsä, jonka koulu oli niin moneksi vuodeksi kukistanut ja haudannut sielun sisimpään, taas heräävän ja synnyttävän hänessä itsenäisyyttä, Ja Jorin orjuudesta oli hän nyt ikäänkuin taikavoimalla vapautunut. Hän aikoi luoda itselleen uuden uran täällä, kun hänellä kerran siihen oli tilaisuutta, sillä hän tapasi täällä pian ystäviä samanmielisiä kuin hän itsekin ja niiden seuraan hän kohta riemastui. Ne olivat alemmissa piireissä nuoruutensa viettäneet ja käyneet suomalaisen koulun. Niiden parissa tunsi Sami itsensä kotiintuneeksi ja voi aina asettua samalle näkökannalle kuin nekin. Ja yksi tällaisia oli Samin asuntoveri Taavi Aronen, kotoisin Itä-Suomesta.
Likaisen Vantaa-joen toisella puolella oli Sami hankkinut itselleen asunnon, sillä siellä ne olivat paljon huokeampia kuin kaupungin sydämmessä. Täällä asuivat he muutaman ruoka- ja olutkauppaa pitävän vaimon luona, kivijalkakamarissa, missä vallitsi ikuinen kosteus ja minne vievä käytävä oli pimeä kuin säkki ja kaikellaisen pienen kapineen säilytyspaikkana. Huone oli silti jotenkin mukavasti kalustettu ja siisti, paljon korkeampi kuin Annan pirtti siellä kotona. Ja se oli aivan heidän hallussaan paitsi yöllä, jolloin siellä kolmantena nukkui vaimon poika, konepajassa kulkeva nuorukainen, isätön lapsi.