Taavi oli jonkun maakauppiaan kasvattipoika ja sulavakielinen, kova laulumies ja suuri suomenmielinen. Fennomaniian oli hän jo koulussa ollessaan imenyt äidin maitona vereensä, suomalaisen koulun kun oli käynyt ja kotoisin paikkakunnalta, missä tuskin koskaan oli ruotsia puhuttu. Ja ympäristöään oli hän mainio muodostelemaan, huokumaan siihen persoonallisuuttaan ja tekemään siitä samallaista kuin hän itsekin oli.

Luvuista ei Taavi nyt ensi lukukautena niin välittänyt, mutta kulki sen sijaan henkensä perästä kaikissa suomenmielisten ylioppilasten kokouksissa ja tutustui muuten Helsingin elämään. Usein noille retkilleen sai hän Saminkin mukaan ja vei hänet aina uutena toverina siihen suomenmieliseen, samoja näkökantoja näkevään parveen, jonka joukossa etummaisina hän oli lentänyt yliopistoon tuolta pienestä maaseutukaupungista. Että noissa kokouksissa ja toverikohtauksissa usein lasi kädessä intoiltiin, oli aivan tavallista ja pian Samikin käytännössä sen tavan hyväksyi. Se tuo täyteläinen lasi antoi kuumuutta verelle, rohkeutta mielelle ja hellyyttä sydämmelle. Ylioppilas ja lasi ne olivat vielä siihen aikaan melkein yksi käsite, tai ainakin eroamattomasti kuuluivat yhteen.

Samin ohjelma oli nyt niin läpeensä selvä ja kuultava. Karkottaa ruotsinkieli pois kaikesta muusta Suomesta pieneen ruotsalaiseen rannikkoasutukseen ja viime lopussa sekin sulattaa muuhun suureen Suomeen, tehdä suomenkieli maan viralliseksi ja sivistyskieleksi sekä perustaa suomenkielisiä kouluja joka soppeen maata, jotta niissä kasvaisi se puhdas falangi täysilukuisena, mikä uskaltaisi teossa täyttää aatteet. Ja sitte kaikissa muodoissa esiintyä pohjakarvaltaan kansallisena ja suomalaisena, ei koskaan puhua ruotsinkieltä eikä tekeytyä oppineeksi rahvaan silmissä, vaan olla sen kanssa yhtä luuta ja verta ja asettua tavoissaan ja käytöksessään sen kannalle; muuttaa muukalaiset sukunimet suomalaisiksi ja viettää kansan pakanallisuuden ajoilta jääneitä merkki viettoja oikeina suuren isänmaallisuuden jouluina.

Jokaisen ohjelman täyttämisessä ovat omat pienet tilinsä, lukuun ottamatta suuria perusmenoja. Nuo tuollaiset pienet kulut ovat yksilöllisiä ja oikean toveruuden hengen ylläpitämiseksi välttämättömiä. Ja että niitä Samillekin karttui, oli luonnollista. Kun hänen konsulinnalta saamansa rahat näyttivät loppuvan ennen lukukautta, teki hän Taavin kehotuksesta kahden sadan markan velkakirjan ja nosti sillä rahat osakunnan rahastosta, mistä niitä oli tilaisuus semmoisella tavalla saada. Taavi teki samoin osakuntansa rahastossa, ja nyt oli heillä taas rahaa ottaa osaa toverien suuriin hengen pyrinnöihin.

Usein olivat he — Taavi luki maisteriksi — poissa luennoilta yliopistosta. Ensi lukukautena ei ole tapana niitä kuunnella, sillä ensi vuoden ylioppilaan on velvollisuus tutustua ympäristöönsä ja siihen kaupunkiin, joka on tuleva hänen monivuotiseksi asuinpaikakseen, niin sanottiin, ja nuori ylioppilas, jos kukaan, on valmis noudattamaan isiltä saatuja traditsiooneja. Ja tämä tällainen elämä oli Samista niin viekottelevan hauskaa, verrattuna siihen, jota hän koulussa oli viettänyt. Nuo uudet nuoret toverit häntä arvottivat samoin kuin itseään ja kuumissa ylioppilaskokouksissa tuli moni vanhempikin kilistämään lasia hänen kanssaan ja esitteleimään. Hän tahtoi, kun hänellä oli siihen tilaisuus, laulaa täydestä sydämmestä muiden vapaiden lintujen kanssa nuoruuden kevään ylistystä puistossa, jonne eivät haukat päässeet, nuo haukat, joita hänen oli ennen täytynyt nimittää tovereiksi.

Sami oli tarttunut ensi ylioppilaslukukauden ilon hurmaavaan lasiin eikä huomannut, ennenkuin hän oli sen pohjaan juonut. Lukukausi oli lopussa ja edessä häämötti joulu talvihuurussaan pienessä maaseutukaupungissa siellä kotona Bergin kartanopirtissä. Hänen omassatunnossaan viisti nyt tilinteon katkera ajatus eletystä, ensi lukukaudesta ja mitä siinä oli aikaan saatu. Ei näkyväisesti mitään opintokirjaan, mutta Sami lohdutti itseään sillä, että hänen näkökantansa oli laajentunut. Ennen ei hän ollut tiennyt mielestään niin mitään elämästä.

Hän ryyppäsi vielä lähtijäiset nuorten toveriensa kanssa. He lupasivat kirjoittaa toisilleen ja sitte taas seuraavalla lukukaudella tavata toisensa täällä Helsingissä. Sami laittautui matkalle junaan sinä päivänä, jona hän ei tiennyt yhtään entisistä "ison koulun" tovereistaan lähtevän. Niiden kanssa ei hän ollut ollut koko lukukautena missään tekemisessä, sillä hän kuului toiseen parveen kuin ne — kansan sortajat.

Mutta kun rautatiematka loppui ja hän oli saanut matkatoverikseen muutaman kotokaupungistaan kotoisin olevan kauppapalvelijan, mikä sattumalta oli käymässä pääkaupungissa — saivat istua monta päivää, reessä tuntui Samista hiukan ahdistavalta lähestyä kotikaupunkia. Että hän oli rikkonut jotain, se tunne hänen sisimmässään vähitellen pullahti esiin ja vaivasi häntä. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että hän olikin koulussa liiaksi kärsinyt. Tämä oli ollut vain hiukan syyn sovitusta, että hän rennommasti nyt oli elänyt.

XX.

Oli aamupäivä, kun Sami pääsi kotiinsa. Anna tuli hyvilleen, kun näki poikansa, mutta Samiin kohousi vastenmielinen tunne pirttiin astuessaan. Miten se sentään oli mitätön ja kelvoton tämä pirtti ylioppilaan asunnoksi! Sami katsoi inholla mustuneita leipitankoja katossa ja näki Annan rukin tuossa keskilattialla kojeineen kuin puhuvimpana todistuksena asunnon, Annan ja — hänen itsensä huonoudesta. Samista tuntui kuin pitäisi täällä pirtissä tomua hengittää kirkkaan ja kuultavan Helsingin ilman sijasta, johon hän jo niin oli kerennyt perehtyä. Hän oli taas kuin häkkiinsä palautettu lintu, mikä oli päässyt hiukan lentää pyrähtämään hurmaavassa kevätilmassa. Ja häkin ovi oli suljettu, hän oli taas entisessä pirtissä, missä joka seinähirsi puhui isättömän lapsen muistoja. Entinen raskaus tunki nyt kahta tuntuvampana hänen sieluunsa, kun hän oli jo ehtinyt niin paljon maistaa riemun ja onnen elämää.