Ja konsulinna nyt alkoi Annaa säälittelemään.
— En minä nyt voi sanoa, että Samista olisi juoppoa tullut, mutta lukenut hän ei ole. Hän on vain kulkenut fennomaanien kokouksissa ja melunnut siellä niinkuin muutkin — samallaiset!
Jori koetti aivan välinpitämättömänä puhua, jotta olisi luullut hänen itsensä aina istuneen Helsingissä kirjain ääressä. Vaikka itse asiassa Jori oli menettänyt kolmesataa markkaa kuukaudessa siellä ollessaan, ja kirjain ääressä ei niin paljon menetetä. Mutta Samille hän oli totisesti suutuksissa, kun Sami oli uskaltanut liittyä suomenmielisten joukkoon ja niiden parissa niin mahtavana esiintynyt. Siellä Helsingissä silloin oli hän jo väliin miettinyt, että annappas kun tullaan vielä kotikaupunkiin, niin eiköhän se Samin suomikiihko lannistu.
— Minulle nyt olisi sama, vaikkapa hän olisikin suomenmielinen, sillä mielestäni se hänelle paremmin sopiikin, mutta ettei hän ole lukenut — se minua karvastelee, puhui konsulinna ja oli suutuksissa.
Jori pyysi anteeksi, että hän on pahottanut konsulinnan mieltä, mutta hän katsoi sen ikäänkuin velvollisuudekseen ilmoittaa. Hetken vielä oltuaan, lähti hän pois, sillä hänellä itselläänkin oli jo hiukan paha olla. Hänelle tuli mieleen, että ehkä hän silti liiaksi soimasi Samia, joka häntä aina koulussa oli niin paljon auttanut, konsulinna kun näytti ottavan asian niin syvältä.
Vielä Jorin mentyäkin puhkuili konsulinna ja hän näytti harmistuneen sydämmensä pohjaan asti, että Sami oli uskaltanut sillä tavalla menetellä hänen antamilla rahoillaan.
— Odotappas — tulethan sinä vielä tänne lavertelemaan jaloista pyrinnöistäsi! äänsi konsulinna hiljaan itsekseen ja haki käsityönsä.
Hän oli luullut voivansa Samista tehdä oikean vanhuutensa kiitollisen kasvin, mikä yksin ja aina juuristaan asti lemuaisi vain hänelle kiitollisuutta jossain keskulaisessa virkamiespaikassa. Hän oli mielestään pannut niin paljon rakkautta ja huolta tuon kasvin ensinnäkin istuttamiseen villistä metsästä hyvin aidattuun puutarhaan, minkä sisäpuolelle eivät rehukasvit päässeet työntämään höystöisiä juuriaan, sekä sitte sen siellä kastelemiseen, jotta tuntui nyt aivan hirveältä, ettei se toivottua kukkaa tuottaisikaan. Mutta enempää ei hän sitä kasteleisi! Eläköön yksin vain ilmasta ja auringosta, niinkuin muutkin luonnon kasvit!
XXI.
Samista oli ollut joululoma jotenkin kuivaa ja yksitoikkoista. Kirjeitä noilta uusilta tovereiltaan ei hän ollut saanutkaan, vaikka niin oli luvattu, ja vanhojen koulutoverien kanssa ei hän yhtään seurustellut eivätkä ne enää olisi häntä seuraansa hyväksyneetkään. Hän istui kotonaan, koetti lueskella, mutta sekin tahtoi tuntua kovin ikävälle, kun ei ollut mitään vaihtelevaisuutta. Siksi hän väliin, kun hänellä sattui olemaan rahaa, puikahti ravintolassa, sillä siellä ilmalla oli jotain helsinkiläisen tuoksun esimakua. Ja aina siellä tapasi jonkun kauppapalvelijan tai muun sellaisen tutun, jonka kanssa sopi istuskella. Usein siellä sattui myös olemaan kaupungin vanhempia herroja ja niistä ne, jotka tunsivat Samin, katsoivat häntä karsaalla silmällä, että käypikö hänkin, jota ihmisten armoilla on koulutettu, täällä ravintolassa.