Konsulinna oli miettinyt, ettei hän Samia nuhtele ennenkuin sattuisi sopiva tilaisuus, sillä silloin olisi nuhteella kahta painavampi ponsi. Hän mietti, että Samin täytyisi vielä tulla häneltä hakemaan, pyytämään rahoja — ja silloin —!
Ja olihan Samin haettava rahaa, jos mieli päästä yliopistoon ensi lukukaudeksi. Rohkeampana teki hän nyt jo velkakirjan ja kävi sen kanssa Tessmanilla, Ahlbomilla ja pastuurskalla — mutta kaikki turhaa. Bergille ei hän aikonut heti mennä, vaan mietti koettaa saada, jos suinkin mahdollista, muilta, sillä konsulinna ehkä pahastuisi, että hän yksinään häneen turvaupi. Siksi kävi Sami sellaisten herrojen luona, joita hän jonkun verran tunsi. Mutta nekö olisivat olleet niin valmiita viskaamaan rahojaan maailmalle! Joku oli jo ennestään liian paljon takuussa, joku oli saanut äsken maksaa toisen edestä niin ja niin paljon ja joku oli antanut omille velkamiehilleen sellaisen lupauksen, ettei hän enää mene kenellekään takuuseen. Sellaista se oli puhe ja Sami sai aina palata niine hyvineen.
Sami meni konsulinnan puheille ja konsulinna otti tilaisuuden avosylin vastaan. Tätä hän oli juuri odottanutkin. Hän istuessaan sohvalla käsityö edessään ja silmälasit päässä antoi Samin tyyneesti esittää asiansa. Sitte hän nosti silmänsä, loi painavan katseen Samiin ja sanoi:
— Mutta mitä sinä siellä Helsingissä olet viime lukukautena tehnyt?
Sami peljästyi, veri nousi hänelle kasvoihin ja hän änkytti:
— Niin viime lukukautenako?
— Niin. Sanoppas suoraan!
Vastausta ei Samilta tullut, sillä valehdella ei hän uskaltanut. Konsulinna naputti sormellaan pöytään, katsoi lujasti Samiin ja puhui:
— Sami sinä!
Samin ruumis tuntui käyvän tuossa seisoessaan lyttyyn kuin kukan runko, mistä mehu on imetty. Hän ei puhunut mitään, katsoi vain ikäänkuin hän ei olisi oikein selvillä asiasta ja odottaisi viimeistä puolta siinä.