— Sami sinä! toisti konsulinna yhtä varoittavan lannistavasti kuin edelliselläkin kerralla.
Sami tunsi kovasti häpeävänsä ja painoi silmänsä alas.
— Sinulla on vanha äiti, joka on sinun tähtesi lähtenyt tuuleen jos tuiskuunkin, ja niinkö sinä palkitset hänen vaivat, jatkoi konsulinna.
Tuosta puheesta sai Sami jo hiukan rohkeutta, hän puhalsi rinnastaan pitemmän henkäyksen, oikasi itseään ja oli sanomaisillaan kiivaasti:
— Niin äiti, joka jo synnyttäessään minut, katkeroitti minulta jokaisen alkavan elämäni hetken.
Mutta sanat jäivät huulille ja tuo hetkellinen rohkeus katosi. Ja kun konsulinna välittämättä hänen läsnäolostaan kohosi ylös ja meni toiseen huoneeseen, tunsi Sami oikein väsyttävää häpeän tunnetta, sillä hän käsitti tuon konsulinnan poismenon omaksi alennuksekseen. Mutta kohta konsulinna palasi, sillä hän oli käynyt vain hakemassa lankaa käsityöhönsä toisesta huoneesta.
— Minä pidän sen olevan sinulle parasta, että olet nyt kotona ja luet siellä, siksi kun opit oikein käyttämään aikaasi Helsingissä.
Nuo konsulinnan viime sanat olivat Samista niin varmoja ja lausutut sellaisella äänenpainolla, jotta hän ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään armoa odotettavana. Hän siksi heitti hyvästin ja lähti.
* * * * *
Sami oli ollut koko kevätlukukauden kotona. Lukea hän oli koettanut, mutta silti aika usein tuntui pitkältä. Vasten tahtoaankin hän oli väliin puikahtanut ravintolassa, sillä siellä tapasi aina jonkun ihmisen, jonka kanssa voi haastella. Nuoruus seuratta on kuin kesä auringotta, sen tunsi Sami hyvin ja siksi hänellä oli ikäänkuin pakko pistäytyä ravintolassa. Mutta ei hän käynyt kaupungin enimmän kuljetussa, vaan muutamassa vähemmässä oluttuvassa, joka oli aivottu herroja varten. Ja siellä olikin vakituiset istujansa. Ne olivat joitakin vähäisiä virkaherroja tai virkamiehentapaisia ja kulkivat sivistyneen nimellä. Helsingissä oli Sami jo siksi tottunut käymään kapakoissa, että tiesi hän niistä jonkullaista huvitusta saatavan. Ja vaikka hän noita tämän kapakan vieraita inhosikin sydämmensä pohjasta, sillä kaikki ne olivat elämän tiepuoleen jääneet, niin silti tunsi hän jotain ajan kiivaampaa kulkua istuessaan olutlasi ääressä heidän seurassaan. Ja ne hyväksyivät hänet aina niin hyvin seuraansa, olivatpa kohtelijaitakin hänelle. Useimpain heistä kasvoissa oli syviä viivoja, joita elämän hurjistelu oli niihin piirrellyt, ja heidän naurussaan oli aina jotain ilkeää ja tyhjää. Ei Sami olisi kadulla viitsinyt yhdenkään kanssa niistä kävellä, mutta täällä sisällä ei ollut ketään, joka olisi paheksinut hänen oloaan niiden seurassa.