Kun Risto pääsi kokouspaikkaan, oli siellä ilo ylimmillään. "Kaikukohon laulu maamme" vyöryi täysinäisenä kadulle ja punssilasit kilisivät vanhempien käsissä. Itse rehtorikin oli saapunut. Koko koulu oli hänelle kuin oma perhe, niin rakas ja mieluisa. Ja kun hän taas laski pois siipiensä suojasta yhden sarjan nuorukaisia, niin teki hän sen samoilla tunteilla kuin jos lähettäisi maailmalle oman poikansa. Hän alkoi pitää puhetta lähteville, hän muistutti heille, kuinka tuo koulu, jossa he olivat saaneet ensimmäisen opillisen kylpynsä, oli kansan perustama ja kuinka heidän suurin velvollisuutensa oli kansan oikeuksien vastaisessa huoltamisessa. Yksilön menestys on kyllä otettava huomioon, mutta kansan kahta enemmän. Uhraavaisuus isänmaalle, rakkaus omaisiin ne ovat saattavat heidät onnellisiin persoonallisiinkin menestyksiin. Risto kiitti puheesta, hyvistä neuvoista ja sitte otti rehtori hyvästit ja poistui.
Lähdön aika tuli. Kulettiin juhlasaatossa Hietatorille, jossa laulettiin "Maamme" ja otettiin lopulliset hyvästit. Risto haki äitinsä, jonka pienosen, mustaverisen muodon saaliin käärittynä hän jo kaukaa huomasi Ja ilmestyi siihen Suomakin. Tahallaan näytti hän pysyttelevän Riston läheisyydessä. Risto heitti hänelle hyvästit ja nyt arvasi äiti, keltä tuo kukkakimppu oli Ristolle tullut. Äidillä oli vielä kaikellaista huomauttamista ja hän silmäsi poikaansa jotain anovalla katseella. Risto sai tavaransa, kohousi kärryihin muutaman toverinsa kanssa, heilautti vielä lakkia hyvästiksi ja kohta oli hänen hevosensa yhtenä siinä matkueessa meneviä, mikä työntyi puolijuoksussa ulos eteläisestä tullista.
Mutta äidillä tultuaan kotiinsa oli melkein paha olla. Pienosessa kyökissään ja kammarissaan saisi hän nyt olla aivan yksin. Hän koetti muistella niitä herkkuja, joita hän oli laittanut Ristolle eväiksi ja joista hän hyvin pienen osan oli jättänyt itselleen. Sitte laittoi hän kahvin tulelle. Juomatta jäi sekin. Rinnassa oli pala, jota ei saanut alas menemään ei herkut, ei kahvit. Hänestä tuntui hellaraudatkin rämisevän nyt niin oudosti ja kun hän tuli kammariin, minkä lattialla lepäili muutamia rikkinäisiä sanomalehtiä, jätteinä Riston lähdöstä, niin painautui hän kyynäspäätänsä vasten ja jäi miettimään. Taisipa siinä silmä käydä kosteaksikin.
IV.
Oli kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun Kalevala ensi kerran ilmestyi kirjan muodossa. Sen johdosta vietettiin Kalevala-juhlia ympäri maan. Ristonkin kotiseudun ylioppilaat panivat semmoisen kansanjuhlan toimeen omalla paikkakunnallaan. Täällä ylhäällä pohjoisessa olivat kansanjuhlat vielä aivan tuntemattomia. Vapaaehtoinen palokunta oli vain tätä ennen pannut toimeen vuosijuhliaan luonnon helmassa suurten olutkorien ja sirkusmaisen ohjelman kanssa. Mutta nämä juhlat olivat tuntuneet kaupungin sivistyneistä raskailta ja raaoilta. Käsityöläinen aines ne väritti ja niiden ohjelma päättyi osaa ottavien humaltumiseen. Sivistynyt yleisö olikin sentähden niistä poissa, vaikkapa siellä aina tavallisesti esiytyikin juhlapuhujana, vaikka tosin hyvin kansanomaisena, kaupungin ainoa valtioneuvos.
Ylioppilaat tahtoivat antaa kansanjuhlalleen toisen muodon. Eivät he suostuneet pitämään sitä edes samalla saarellakaan, millä palokunta oli juonut juhliensa muistoksi. He etsivät uuden paikan, vaikkapa se olikin etäämmällä. Santasaarella oli mainio nurmikko, tasanen kenttä, vereksiä havu- ja lehtipuita ympärillä sekä matka sinne sievää vesitietä. Siellä se oli oikea Kalevalan juhlan viettotanner, häpäisemätön ja neitseellinen. Siellä sopi esi-isien koruton runous isännöidä ja siellä nuori polvi ihmetellä sen ihanuutta.
Juhlapuhujaksi oli valittu Risto, vaikkapa hän olikin vasta ensi kesän ylioppilas. Mutta hän sopi siksi erinomaisesti. Ulkomuoto oli hänellä edullinen, ääni kantava ja tottumusta esiintymään puhujana. Viime aikojen yhtenäinen menestys oli puristanut hänestä aivan kuiviin kaiken entisen kaihomielisyyden. Hän oli mies, joka kulki silmät auki ja korvat hereillä. Hän oli sellainen ensi kesän ylioppilas, jossa ei ole mitään keltanokkaa: varma, leikkiä lasketteleva ja arvosteluissaan osaava oikeaan naulaan.
— Antaapa pojan esiintyä, tuumivat vanhemmat ylioppilaat juhlaa valmistettavassa kokouksessa ja menivät esitteleytymään sinuksi Ristolle.
Risto otti tuon toimen ilolla vastaan. Ei hän pukeutunut frakkiin, sillä se olisi ollut kokonaan ylimyksellistä kansan ja Kalevalan juhlassa. Veti sen sijaan pieksut jalkaansa, varret housujen päälle, suuren tuppivyön puukkoineen uumilleen ja Suomen villaa päälleen vaatteet. Mutta ohimoilleen hän asetti valkoisen ylioppilaslakin, jossa sädehti auringon paisteessa kultainen lyyra. Astuessaan puhujalavalle, sammalilla ja metsäruusuilla köynnöstetylle, herätti hän tällä puvullaan toisissa rajatonta myötätuntoisuutta, mutta toisissa ivahymähdyksiä.
— Taas on Mustaparta konstailemassa, tuumi toverilleen se komea herraspoika, Alvar Antman, sieltä koulun viime luokilta.