— En.
— Niinkuin olisi montakin lähettäjää?
— Voi niitä on niin monta! kehasteli Risto.
— Älä mua petkuta!
— Ei äiti! Tässä on aivan tosi.
Risto oli niin hyvillään, että hänen täytyi kääntyä poispäin naurua äidiltä salatakseen.
Äiti alkoi laitella Ristolle eväitä. Oli ostanut makkarakauppiaalta parasta, mitä oli saanut: monenlaista leikkelystä ja säilykettä. Kun siellä oli niin paljon herraspoikiakin mukana, niin pitihän Ristollakin äidin mielestä olla sellaista syötävää, että voi rennosti vetää eväänsä toveriensa nähtäväksi. Oli niitä keitettyjä muniakin pari tivua eikä äiti ollut unohtanut edes makeisiakaan. Niin tarkkaan olikin äiti tyhjentänyt kassansa Riston lähtöön, ettei jäänyt kuin muuan kuparikolikko hänen kukkaronsa pohjalle taas tällä kertaa.
Risto oli ostanut itselleen sievosen, olalla kannettavan matkalaukun, jonka lukot ja soljet hopealle hohtivat. Sen asetti hän nyt olalleen ja otti kukkakimppunsa käteen. Sitte heitti hän äidille väliaikaiset hyvästit, sillä hänen oli määrä tulla matkakirstun kanssa Hietatorille lopullisille hyvästeille. Ja niin hän lähti astumaan määrättyyn kokouspaikkaan. Äiti silmillään seurasi häntä ylpeänä, ylevänä, että hänellä on tuollainen poika.
Siellä yhteisessä kokouspaikassa oli määrä pitää kekkerit opettajille ja tovereille. Mennessään teki Riston kovasti mieli poiketa Molinin taloon hyvästelemään ja kiittelemään Suomaa, mutta ei hän rohjennut, sillä Molinin rouvaa sanottiin kovasti ylpeäksi naiseksi.
Mutta kas! Suoma sattui olemaan avatussa ikkunassa hänen ohi mennessään. Hän nosti lakkiaan huolekkaammin kuin koskaan ennen ja kiitokseksi lähetti Suoma hänelle lämpimän katseen. Yhtään sanaa eivät he vaihtaneet.