— Mutta naisnäyttelijöitä?
Niitäkin piti saataman. Tarkastettiin kaikki kaupungin tytöt, mutta sopivia ei tahtonut löytyä. Tarkastettiin vielä toiseen kertaan ja jo keksittiin sopivat. Mutta oli niilläkin yksi vika: puhuivat huonosti Suomen kieltä. Ja lähtisivätkö sitte?
Valittiin koulun komeimmat herraspojat tekemään kumarrusmatkaa heidän luokseen. Joku oli jo ennestäänkin tuttu, jotta oli toivoa. Ja toivo täyttyi. Tytöt kuuntelivat posket punaisina pyyntöä ja kahvettivat lähetystöä kotonaan. Ja siinä innostuttiin yhteistyöhön.
Mutta vieläkin oli voitettavana nikara. Risto Mustaparran johdolla, joka oli yksi lähteviä ja tulinen suomenmielinen, syntyi vastapuolue, joka ei tahtonut tietää mitään ruotsalaisista tytöistä suomalaisten "kokelaiden" iltamassa.
— Puhdas, sointuva Suomi pitää lavalta kaikua!, huusi Risto.
— Tai näyttelemme me itse naisina, lisäsi hän hetken takaa tuolla hänelle tällaisissa tilaisuuksissa omituisella äänellä, jota vastustajat "hävittömäksi" nimittivät. Ja se kuului kyllä yli syntyneen rähinän, se kun tapaili karjumista.
Lopuksi saatiin aikaan kompromissi sellainen, että oli vaadittava tytöiltä ensin kielinäyte, ja jos se ei ollut kelvollinen, niin edelläkäypää, tarpeellista Suomen kielen opetusta.
— Mutta kuka menee tuollaisia esityksiä tekemään tytöille?, kysäsi itsetietoisen röyhkeästi komein herraspoika ja kumarsi samassa, jotta rillit nenältä hypähtivät.
— Siitä tulee skandaali!, huusivat herraspojat.
— Minä menen, vastasi Risto. Minä en häpeä äidinkieltäni.