— Kuka tässä häpeää?
— Te juuri!
Kinastus päättyi siten, että tuo komein herraspoika annatti koko toverikunnan pyytää itseään sanoman viejäksi tytöille. Ja hän osasi esittää asian heille sen keveimmässä värityksessä. Hehän tietysti eivät osaisi kirjakieltä, milloin he sitä olisivat oppineet — ja samassa tuo komea herraspoika, Alvar Antman, nauroi valkeat hampaansa näkyviin —, jotta nyt olisi parasta edeltä vähän harjoitella kirjakielen mukaista Suomea. Voitaisiin aina välipalaksi tanssia, ettei tulisi ikävä.
Tytöt ottivatkin esityksen omantunnon kannalta. Eivät he olleet muistaneetkaan, ett'eivät he "oikein" osaisi Suomea. Ja he uhrasivat kirjakielen harjoittelemiseen monta tuntia, sillä aikaa oli vielä runsaasti.
Vihdoin alkoi itse näytteleminen. Muuan taidesielu opettajatar saatiin ohjaajaksi. Ja se näytelmä kiinnitti mielet. Kun viikkokausia oli harjoitettu, oli tuo näytelmä muodostunut nauhaksi, joka yhdisti toisiinsa sydämmiä ja niiden muassa palavia tunteita, väkeviä unelmia ja rajuja haaveita. Eivätkä rakastuneet päähenkilöt näytelleet, vaan puhuivat totuuksia toisilleen ja kun aina väliin laulu helähti, sulatti laulaja siihen oman tunteensa salatun tuskan.
Tulipa viimein iltamapäivä. Silloin vielä erityiset miehet harjoittelivat tyttöineen viimeisen kerran muuatta kansallistanssia. Näytelmän pääharjoitus pidettiin samoin. Laulajat soinnuttivat yhteen äänensä ja juhlapuhuja teki monemmoisia liikkeitä kotonaan vesilasin ääressä ensi kerran päällä olevassa, kankealle tuntuvassa hännystakissa. Lausuja huusi, että huoneet vapisivat, ja erityiset miehet kulkivat kutsumassa juhlavieraita. Itse luontokin oli laskenut purjeensa lepoon ja vietti kevätiltaansa sunnuntain koko tyyneydessä. Juhlaa puuhaavien mieltä innosti vielä se, että kaikki, mitä oli tarvittu iltamaan, oli annettu ilmaiseksi ja erityisellä mielenosotuksella.
Risto Mustaparta saneli suustaan iltamassa tuorekkaat tunteensa isänmaasta. Hänhän se oli juhlapuhuja. Hänen sanansa eivät olleet syviä, mutta niiden takana oli sydän, ja se se lämmitti vanhempaakin kuulijaa, Rajaton myötätuntoisuus tuli näytelmän osaksi, sillä yksimielinen hyväksyminen annettiin sille alttiudelle ja sievälle tunteellisuudelle, jolla esiintyjät veivät yleisön mukaansa.
Illan sankareita oli Risto Mustaparta. Kun hän kalpeana, ainoastaan poskien hymykuopissa verinen hehku oli heittänyt ensimmäisen aran katseen yleisönsä yli näyttämölavalta, jossa hän puhui, olivat toverit kummastelleet, mistä jänis nyt oli mennyt hänen housuihinsa. Sillä hän näytti ensin melkein vapisevan. Toiset olivat ymmärtäneet hänen mielenliikutuksensa syyksi sen, että hän ensi kertaa esiintyi suuren, oudon yleisön edessä. Mutta hänen ihailijansa toverit sanoivat hänen olevan niin liikutetun oman innostuksensa suuruudesta, siitä että hän sai suurelle yleisölle puhua isänmaan rakkaudesta. Liikutuksensa syyn ainoastaan Risto itse tiesi. Tuossa ensi penkillä osui heti hänen silmänsä lavalle tullessaan Suoma Moliniin, joka siinä istui omaistensa keskuudessa. Ja sen silmien kääntyminen häneen tärisytti hänen hermojaan. Hän ujostui, tunsi itsensä kömpelöksi ja kädessä vavahti siinä oleva paperi. Ensi kerran tällainen hämmästys häntä rasitti. Mutta hän päätti olla katsomatta Suomaan, ja niin voitti hän pian liikutuksensa. Tuo Suoman katse oli ollut niin kovin terävä ja tarkastava. Mutta kun Risto pääsi puheensa loppuun, oli hän jo aivan tyyni. Lavalta poistuessaan toverinsa häntä jo taas ihailivat ja vanhemmat ihmiset kyselivät, kuka se puhuja oli. Ja päästyään muiden joukkoon tuli Suomakin häntä kiittämään puheestaan, vaikka olikin mahtavan kauppaneuvos Köllerin konttorinjohtajan tytär ja vain satunnaisesti tuttava hänelle: viikko takaperin esitetty hänelle näissä saman iltaman valmistuspuuhissa, sillä Suomakin oli yksi illan pukutanssin suorittajia. Ja sitä paitsi luettiin hän kaupungin ruotsalaisiin tyttöihin. Miksi hän liekin Ristoa tarkastellut hänen lavalle tullessaan? Ehkä hakeakseen ryhdittömyyttä ja epävarmuutta talonpoikaisnuorukaisen esiintymisessä ja sillä sitte nauraakseen. Niin se oli Risto peljännyt ja siitä aristanut, sillä tyttöä pidettiin suuressa arvossa poikien kesken.
Kun virallinen illan puoli oli loppunut, poistuivat vanhemmat ihmiset, mutta nuoret vielä jäivät. Tuo näytelmä ja sen harjoitukset, koko iltaman moniviikkoinen edeltäpäinen puuhaaminen oli niin yhdistänyt mielet, että nyt erotessa tuntui kuin rikottaisiin vanha ystävyys, jota jo oli kestänyt niin kauvan. Mutta joku oli jo keksinyt keinon. Siirryttiin näytelmähuoneen lampun valosta kosken ranteelle hyppimään piiriä ja "esiliinaksi" saatiin nuori apulaisopettaja ja tuo taidesielu opettajatar. Nuori mieli kuohui kohta väkevimmässä hurmauksessa ja sydänalassa asusti tyydyttävä ikävä.
— Tätä tällaista! Juuri tätä tällaista! huudahdeltiin piirin keskeltä.