Kosken kuohu tohisi ilmassa kuin humu jostain kaukaisesta kansanjuhlasta metsien takaa. Vellovan virran tasasen pinnan riento sattui silmään etäämmältä ylempänä ja aallottoman avaran meren näkö alempana. Siinä keskellä kuohui leveä koski tuhansissa aallokoissa. Saaria oli keskellä, kallioita ja louhikoita sekasin ylempänä, ja jalkain juuressa yhdellä saarella vanhan historiallisen linnan jätteet. Sellainen oli paikka, jossa tämä tunteissaan haltiutunut nuoriso vietti juhlaa kevään toivojoukolleen valoisassa Pohjolan suviyössä.
Erityiset kyökkimestarit hääräsivät teen valmistamisessa. Ilmaan kevyesti pystysuoraan kohoava pehmyt savu oli kuin pyhä uhri tälle toimitukselle. Sen ääressä pysyttelivät ujoimmat pojat ja katselivat kuin kurkalta vapaampien toveriensa hauskuutta. Laulu läikkyi. Piiri suureni suurenemistaan. Innostuksen virta irroitti aina yhden ja toisen pojan tuosta ruuhkasta teekyökin ääressä ottamaan osa piiriin.
Kun oli juotu tee, ilmoitti apulaisjohtaja juhlallisesti voiton suuruuden ja miten se oli jaettu. Risto Mustaparralle oli määrätty suurin osa. Hän nousi kiittämään itsensä ja toisten saaneiden puolesta. Hän selitti posket punaisina ja silmissä ennustajan kiilto ei ottavansa tuota lahjaa minään armopalana, ei minään almuna, joka kerjäläiselle kadulle viskataan, ei hän eivätkä hänen toverinsa, vaan veljellisen rakkauden osotuksena. Hän ymmärsi, että se velvoitti paljon. Mutta samalla se rohkaisi. Nuori mieli on oleva kaikkea muuta, vaan ei taipuva vitsa.
Viimeistä sanoessaan osui hänen katseensa Suomaan, jonka silmissä oli jotain sellaista lemmen sähköä, mikä väkiselläkin koskettaa nuorukaisen sieluun. Tyttö silmäili häntä innostuneella katseella ja näytti kaikin puolin hyväksyvän hänen puheensa, jolle jotkut taputtivat käsiään, jotkut eivät. Toiset pitivät sen epähienona ja sanoivat, että se oli sitä tavallista "mustapartamaista".
Mutta Suoma vielä jälestäpäinkin katseli Ristoa, kun hän hävisi poikajoukkoon. Kun piiri alettiin, oli Risto siellä myös pyörimässä. Suoma jäätyään piirin sisään otti Riston ja taas heidän katseensa kohtasivat toisensa. He pyörivät kolmeen neljään kertaan yhdessä. Ja kun hajauduttiin kotiin lähtemään, olivat he jo hyvät tuttavat. Risto saattoi hänet kotiinsa. Suoma oli kookas tyttö, ijältään yhdeksäntoista vuotias. Kun hän painoi huulensa kiinni ja otti silmiinsä, suuriin, pikimustiin silmiinsä lujan katseen, niin oli hän kuin sinetöity raha-arkku, jonka kalleuksia ei ole hyvä mennä väkivallalla anastamaan. Hyvästellessään Ristoa pudisti hän hänen kättään lujasti. Poistui sitte vitkallisin askelin katselematta taakseen tai tekemättä muita luikerruksia, joita nuoret tytöt ovat niin auliit jakelemaan.
Riston mieli oli pehmeän hellä mennessään kotiin. Tänä iltana oli hän mielestään onnistunut enemmän kuin mitä ennen yhteensä koko elämässään. Suurempikin yleisö oli jo hänet huomannut ja sitte — miksi Suoma Molin oli niin paljon hänen kanssaan seurustellut?
Päästyään kotiinsa koetti hän laskeutua levolle. Risto makasi peräkamarissa, äiti kyökissä. Hän kuuli äidin kuorsaavan, nukkuvan raskaasti, raukeasti ja huoletonna. Mutta Risto ei saanut unta. Verekset tapahtumat olivat silmissä vain ja mieli jännittynyt kuvittelemaan kaikellaista. Ajatukset, väkevät mielikuvitelmat työnsivät verta aivoihin ja ruumis hikoili palavasta. Hän hyppäsi ylös, meni ulos alusvaatteisillaan ja istui rannan kivelle. Se kivi oli häneen ennen aina luonut kaihomielisen tunnelman, sillä siltä kiveltä oli hän pienenä poikana katsonut isänsä hukkumista tähän kotirannikon äkkipoukamiin. Aina kun hän tahtoi saada ajatuksilleen syvyyttä, meni hän sille kivelle, sillä sen ympärillä oli hänen mielestään jotain kirkkomaan äänetöntä vakavuutta. Sillä istuessa miete sai kärjen ja tunne tumman pohjan. Mutta nyt ei sekään jaksanut tenhota. Teaatterimaisesti kädet ristissä rinnalla koetti hän silmäillä vettä, mutta näki vaan sen tyynessä kalvossa silmäparin, joka välkkyi itsetyytyväisyyttä. Juhlallisuus katosi mielestä ja hän rupesi tarkastelemaan luontoa. Ei ollut enää kasvistossa kiiltelevää hohtoa eikä tyynen veden sineissä kultaista heijastusta. Ei lintu laulanut eikä kala hypähdellyt. Koko maisema oli kuin suuri soitinkone, jonka ääniin ei kosketettu: mykkä ja sanaton. Kylmää usvaa kohousi vain tuolla etempänä ruohottuneelta matalikolta.
Sisälle mennessään tunsi Risto sen, että hänen ajatuksensa olivat saaneet uuden suunnan tänä iltana. Aatteellisuutta ajatuksilleen oli hän ennen hakenut ja löytänyt tuolta murhe-kiveltä. Nyt tuntui se sen karkottavan niistä. Häntä lämmittivät nyt toiset tunnelmat kuin murheelliset isän muistelut. Edessään oli hänellä uusi tulevaisuus, joka lupasi paljon. Elämää hän nyt tahtoi ajatella eikä kuolemaa. Elämää! Elämää!
Tätä ennen oli hän halunnut olla kaihomielinen, sillä olihan se hänen mielestään hienoa runollisuutta. Ja juuri tuolla kivellä oli hän surrut ja itkenyt — olemattomia tuskia. Hän oli uskotellut itseään, että joku säe oli särkynyt hänen sielunsa sopusoinnussa ja että sen pakostakin täytyisi valittaa kuin kipeän ainakin. Hän oli ollut näkevinään, ettei kukaan häntä ymmärtänyt ja ettei sentähden hänenkään tarvinnut ketään ymmärtää. Tukkiaksensa turhamielisyytensä karvaimman ruosteen oli hän tahtonut uskoa, ettei elämässä voi olla mitään tosi onnea, vaan että kaikki on vaan näköhäiriötä. Ja tuon tähden surra, mutta osata se tehdä hillitysti ja salatusti, se oli hänen mielestään hienoimpien ihmishenkien perusominaisuus, sillä miksi muuten runoilijat saisivat surusta ihmishenkeen välittömimmästi vaikuttavat luomuksensa. Siksi hänkin oli yksinäisyydessä huokaillut ja haaveikkaassa kuutamo-yössä kaihonnut.
Mutta nyt hän tunsi, että elämässä on onnea, tunsi, että on paljon hurmaavampaa uneksia elämää kuin kuolemaa. Tämä ilta oli hänestä, parinkymmenenvuotiaasta elämän halveksijasta, tehnyt sen ihailijan, sillä ensi kerran oli hänellä mielestään tosi onnea tarjolla, johon hän myös tahtoi tarttua koko nuoren sydämmensä voimalla. Ja nyt vasta hän näyttäisi tovereilleen ja muille, mitä kaikkea hän voi toimittaa.