II.
Kun suomalainen kansallisuus viho viimeinkin oli murtaunut historian näyttämölle luomaan uutta alkuperäistä kulttuuria, niin oli ensimmäinen ehto, että löytyi suomenkielisiä kouluja, ahjoja, joissa taottaisiin se täysilukuinen pyhä falangi, mikä teossa uskaltaisi toteuttaa aatteet. Eri kaupunkeihin puuhasivat sellaisia kansallismieliset miehet, jotka itse olivat saaneet sivistyksensä Ruotsin kielellä. Ristonkin kotikaupunkiin oli sellainen saatu pystöön yksityisillä varoilla ja suurin osa sen koulun oppilasmäärästä oli maaseutujen pimeistä talonpoikaispirteistä ja laitakaupungin ahtaista kammioista. Talonpoikaisylioppilaita täältä lähetettiin parvi joka vuosi yliopistoon. Se houkutteli varsinkin kaupungin vähävaraisia työntämään poikiaan kouluun eivätkä opettajatkaan olleet välinpitämättömiä haaliessaan niitä sinne, varsinkin lahjakkaimpia.
Riston koti oli kaupungin merenpuoleisessa laidassa. Siellä oli hän ollut juuri tukilla seilailemassa, kun hän avojaloin oli lähtenyt äidin käskystä ja hänen kanssaan koetutkintoon päästäkseen suomalaiseen lyseoon. Äidinkin päähän oli ajautunut tuollainen omituinen pisto laittaa Risto lyseoon, kun se kansakoulussa oli niin hyvin edistynyt.
Tuolla Riston kodin luona kaupungin laidassa oli semmoinen varsinaisesta kaupungista ulkoneva niemeke ikäänkuin aallonmurtaja, jonka molemmille kupeille laineet löivät. Se niemeke oli täynnä merimiesten asuntoja, niiden vallassa se oli ollut monet miesmuistit. Siellä olivat ihmiset keskenään kuin veljiä ja sisaria, joskin väliin riitaiset ja toraiset, mutta hetkeksi vain. Tämän niemen asujamet olivat yhteisellä mielihyvällä seuranneet Riston menestystä koulussa. Merimiehet, joiden kaikkien kanssa Risto oli kuin omainen, ilveilivät vielä maailmassa hakevansa niemekkeelleen kaupungin oikeudet ja silloin anovansa Riston pormestariksi. Suvisen illan suussa oli usein sellaista leikkiä laskettu. Ja nyt kun Risto seisoi yliopiston kynnyksellä, ymmärsivät merimiehet niin paljon, että Risto oli tuottava kunniaa koko niemekkeelle.
Seuraavana päivänä lisääntyi vielä Riston arvo hänen omissakin silmissään. Etevinnä laskettiin hän ulos koulusta. Pari poikaa oli hän siinäkin suhteessa lyönyt pois laudalta. Ja kun lähtevät kävivät heittämässä hyvästejä opettajilleen, kääntyi niistä itsekukin erityisesti kysymään Ristolta, mitä hän aikoi lukea yliopistossa. Lakitiedettä, vastasi hän. Hän aikoi tulla asianajajaksi. Hän oli tunnettu väittelytaidostaan, jotenka hänellä asianajajana olisi varma menestys. Niin uskoi Risto ja niin uskoivat Riston toveritkin. Ja nämä pari viime päivää olivat lisänneet Riston itseluottamusta tavattomasti.
Risto tuli kotiinsa hyvästijätöltä opettajien luota. Siellä kotona olisi laitettava vaatteet matkakirstuun ja tehtävä muut valmistelut, sillä huomenna oli lähdettävä kohti Helsinkiä. Kotona oli äidin luona muutamia naapuriston vaimoja vieraina, sillä äiti oli heitä erityisesti kutsunut Riston lähtijäisille. Kahvea juotiin kolmenlaisen leivän kanssa. Risto näytteli heille todistustaan ja kaikki sitä ihmettelivät.
Siklanterska, joka oli joukosta varakkain, aukasi säämiskäkukkaronsa ja pyysi saada tarjota Ristolle viisi markkaa lahjana. Saisi Risto käydä Helsingissä jossain hupipaikassa. Toiset vaimot seurasivat samaa esimerkkiä, paitsi että kipeäsilmäinen Ervastin emäntä antoi kolme markkaa, hänellä kun ei sattunut olemaan enempää. Risto otti lahjat kiitellen vastaan. Mustaparran leski oli sydänjuuriinsa asti liikutettu ja kertoi vesissä silmät, ettei se Jumala silti ole häntä kokonaan hyljännyt, joskin niin surullisella tavalla otti häneltä pois miehen.
— Onpa hyvä poika kasvamassa ja kyllä se teidät elättää, puhui Siklanterska.
— Eipä ole sellaista muuta näidenkään toisten joukossa, vaikka on rovastin, jos tuomarinkin lapsia, lisäsi Ervastin emäntä rääsäten nuuskansa kanssa.
Risto meni kammariin laittelemaan matkakirstua valmiiksi. Tuolin selustimella lepäsi frakkipuku. Risto melkein häpesi sitä ja kuvitteli mielessään olevansa naurettavin olento siinä asussa. Mutta kun se sellainen maailman tavan mukaan kuuluu pitävän olla, niin olihan se pitänyt laittaa, niin kallis ja vastenmielinen kummitus kuin se olikin. Ja siinä tuolilla oli kolme kappaletta kiiltopaitaakin kovassa tärkkelyksessään pinta maidon valkoisena. Oli se koko herrastavaraa, jota nyt ensi kerran piti laitella matkakirstuun. Äiti käväsi toisesta huoneesta tarkastamassa Riston puuhaa ja toi sitte toisetkin vaimot kammariin ihmettelemään frakkipukua.