Se pisto otti kipeälle. Mutta Risto purasi hammasta, lähti hyvästiä heittämättä ja iski rämisten oven kiinni.
— Huonon kasvatuksen merkki, arveli, pohatta vihaisena.
Risto meni entisten opettajiensa luo. Ne olisivat auttaneet, mutta eivät voineet. Suuret perheet — paljon ennestään takuita — hirveitä maksuja tätä nykyä, ja lopuksi makeita sanoja. Risto kiitteli, kosteli, kumarteli ja pyysi anteeksi.
Tästä ympärikulustaan ei Risto puhunut sanaakaan äidilleen, joka par'aikaa oli talonkauppojen hieromisessa ja oli sitä mieltä, ettei Risto tarvitsisikaan nyt ensi hädäksi hakea velkaa. Risto oli taas niissä ajatuksissa, ett'ei hän enää Helsingissä kuluta penniäkään äidiltään, vaan suorittaa hänelle asunnostaankin ja ruuastaan kuin vieras ikään. Hän aikoi lähteä vielä toiselle kiertokululle.
Parin viikon takaa sonnusti hän itsensä uudelleen. Hän meni muutaman vanhan merikapteenin luo, jota isä ennen merellä oli palvellut jonkun vuoden. Ei se ollut mikään pohatta, vaan kuitenkin omistaan elävä. Hän otti koko asian kevyeltä kannalta, kirjoitti empimättä nimensä viidensadan markan velkakirjan alle ja tarjosi vielä rommia Ristolle. Meri-ilma lehahti niin tuorekkaana ja raittiina tuosta miehestä, se pudotteli suustaan sanoja tulvimalla ja oli iloinen kuin käki. Se käsitti elämän laajalta, ei takertunut pikkumaisuuksiin eikä valitellut asioitaan. Koko miehen ympäristö virvotti Ristoa kuin suolanen merituuli ja sen huomasi, että tuo mies oli tinkinyt elämässään paljon suurempien pulmien kanssa kuin yhden viidensadan markan takuun. Lähtiessä toivotti hän onnea Ristolle, käski tulla vastakin tarpeessa eikä ujoilla köyhyyttään.
Siinäpä oli mallimies! Tuollaisia se Atlantin aalto muovailee, täysiä, kokonaisia luonteita, joista ei irvistele vastaan joka puolelta pikkumaisuus, mietti Risto pois tullessaan.
Tässähän oli muuan rikas poikamies, kauppias, joka oli ollut hänen kumminsa. Sillähän kerrotaan olevan satoja tuhansia, mitähän jos koettaisi saada toiseksi takaajaksi.
Risto puikahti sisälle konttoriin. Siellä se ukko istuskeli kalotti päässä ja tohvelit jaloissaan. Yksinään souti keinutuolissa. Huoneessa oli pehmeä hämärä ja hiostavan raskas ilma. Ikkunan verho oli alhaalla suojaamassa päivän kilolta. Väsyneesti visersi kanarialintu häkissään heikkoja liverryksiä. Täällä oli tuohon äskeiseen verraten kuin lastiruumassa, jossa ilma on huonoa ja päivän valo niukkaa. Ukko oli jo elämän pilalle potkaisema rahjus ja kanarialintu vankilassaan äänensä pilalle soittanut. Ukko kaipasi terveyttä, mutta lintu viileää metsää.
Risto kumarteli. Ukko tähtäsi häntä. Sitte otti hän pois silmälasinsa, kohousi ylös tuolistaan ja tuli oikein likeltä katsomaan kuin kädestään. Ristoa mieli naurattamaan kohtaus. Hän ihmetteli ukkoa ja kanarialintua.
— Kuka sinä o'ot? sai ukko viimein kysyneeksi.