— Oho! Se ei koskaan johtunut mieleenikään. Mietin vain, otanko viisi tuhatta vai viisi sataa, keksi Risto leveästi.
Äidille oli mieluista kuulla ja nähdä Riston puuhia. Osottihan tuo oikeaa miehen kuntoa, yritteliästä mieltä.
Syyslukukauden alussa matkusti Risto äitineen Helsinkiin, hän itse lukemaan lakitiedettä, mutta äiti pitämään täyshoitolaisia. Taas sai hän lähtiessä Suomalta kukkakimpun, mutta ei mitään muuta, vaikkapa hän olikin koettanut tinkiä tytöltä ikuista rakkauden valaa itselleen.
VI.
Helsingissä vuokrasi Mustaparran leski itselleen kolme huonetta ja kyökin muutaman laitakadun varrella, huoneiden vuokrat kun olivat keskemmällä kaupunkia kovin kalliit. Katu loppui siinä pian suureen kivilouhokseen. Näköala huoneista oli pimeä ja iloton. Työkansan olutpuoteja ja ruokakauppoja oli läheisyydessä, joista ympäristöön levisi oma hajunsa ja ilmaan oma raskautensa. Talo missä hän asui, oli suuri puutalo, joka sisälsi noin kolmekymmentä huonetta. Ihmisiä siinä oli kaikellaisia, mutta paraasta päästä sellaisia puoliherramaisia käsityöläisiä, joiden puvuissa, niin pääkaupungin mallisia kuin olivatkin, loinen elukka ei ollut tapaamaton olento. He lemusivat omaa kotoista löyhkäänsä ja puhuivat paksuja tyhmyyksiä, mutta aina muistaen herrasarvonsa muka.
Väliin soi koko kartano riidasta ja torasta, huudoista ja kirouksista, kun eukkojen kesken oli syntynyt kina lapsistaan. Niitä olikin kokonainen armeija kartanossa, paljasjalkaisia, kuluneissa koristelluissa ketineissä, naamat liassa ja suut täynnä huutoa tai rumia sanoja. Se oli hirveää mellakkaa silloin, toinen ei kuullut toistaan, sähistiin vain vihasta punaisina, karjuttiin, poljettiin jalkaa ja syljettiin ikäänkuin he olisivat tahtoneet syödä toisensa. Ja silloin muuttuivat rouvattelemiset kamalimmaksi herjaukseksi ja muistettiin toistensa pahimmatkin synnit.
Riston äiti kuunteli rintojaan painellen tätä elämää. Mutta hänet sekotettiin joukkoon, kun oli ensi alussa joskus heidän kanssaan muutaman sanan vaihtanut. Lopulta näki hän paraaksi olla heille mykkä kuin kivi.
Heidän talonsa omisti eräs leski, joka miehensä kuoltua oli lisännyt maailmaa parilla uudella tulokkaalla. Se oli pulska ja lihava ihminen, verevä ja väkevä, joi olutta ja kulki erinomaisen koreassa puvussa. Oikein hakemalla etsi hän miesten seuraa, eikä niitä puuttunutkaan: nuoria kisälliä taskussa punssipullo, merimiehiä sievässä humalassa, lakki takaraivalla, ja elähtäneitä leskimiehiä huulilla tehty hymy. Ja aina oli leski rahan puutteessa. Riston äidiltäkin oli hän kerjennyt noplia hyvän summan edeltäpäin ja välillä oli olemassa kova vuoden vuokrasopimus, ett'ei päässyt hän pois muuttamaan, vaikka olisi sitä sydämmestään halunnut opittuaan tuntemaan talon tavat, sillä kaiken hyvän lisäksi asui vielä talossa muutamia sellaisia naisia, joiden luo issikat öisin toivat vieraita.
Äiti oli sanomalehdissä ilmoitellut itselleen ruokavieraita, ylioppilaita, jotka ovat vaatimattomia, mutta tahtovat puhtaan asunnon. Tulihan niitä katsomaan, moittivat huoneita pimeiksi, seutua ikäväksi ja menivät tiehensä. Tuli toisia, tinkivät maksusta ja tekivät samoin. Viimein sai hän neljä papiksi lukevaa, jotka tinkivät niin vähään, ettei hän voittaisi mitään, mutta pelosta, ettei hän saisi ketään, otti hän kuitenkin heidät. Saisihan edes huoneille vuokran. Ne asuivat puoli kuukautta, kauhistuivat kartanon elämää ja muuttivat pois. Pois olisi muuttanut Riston äitikin, mutta sitä tekemästä esti vuoden hyyrysopimus. Viimein sai Risto houkutelluksi pari omaa ylioppilastoveriaan heille asumaan. Äiti tiesi ne köyhiksi eikä hänen hellä sydämmensä sallinut ottaa niiltä enempää kuin että juuri tuli omilleen. Ne olivat vielä varattomampia kuin Risto. Kuinka hän sitte…?
Parikin huonetta jäi asukkaitta. Niiden tyhjyys pelotti äitiä, kun hän ajatteli, että aivan hukkaan menee kallis hyyry. Hän ilmoitti taas sanomalehdissä: konttoristeille tai muille siivoille nuorille herroille. Sydän ahdistuksessa odotti hän uusia vuokralaisia. Kohta tulikin muuan nuori mies. Hän puhui huonosti Suomen kieltä, sanoi olevansa insinööri ja teki varsin vaativia huomautuksia huoneista ja niiden sisustuksesta. Kysyi, onko ilmanvaihdostorvia, ovatko lattiat kylmät ja kuinka monenlaista lajia on päivällisessä. Äiti koetti selittää, kaunistellakin, vaikka olikin varma, ettei noin suuri herra tulisi hänen luokseen asumaan eikä hän osaisi sitä majoittaa. Mies oli hyvin arvosteleva, sanoi maksavansa vähän enemmänkin, kunhan hän saa kelpo hoidon ja puhalteli huoneet täyteen sikaarin savua. Sitte hän lähti. Ensi näkemältä näytti insinööri Punkt, jonka hän sanoi nimensä olevan, hienolta herralta äidistä, sillä hänen pukunsa oli muotikas ja koko hänen olentonsa käskevän ylimyksellistä. Eikä äiti uskonut, että hän tulisi uudeksi asukkaaksi, vaikka hän lähtiessään lupasikin ottaa yhden kammarin ja tulla tavaroineen huomenna. Mieliksi hän lie vain sen sanonut, mietti äiti.