— Tähän asti olet sen tehnyt. Mutta miten käynee vastedes. Sentähden en minä rupea papin rouvaksi, että vanhin sisareni on ollut kihloissa muutaman papin kanssa ja saatuaan häneltä rukkaset surrut itsensä mielipuoleksi. Hän on ollut jo Lapinlahden sairashuoneessa kuusi vuotta ja on parantumaton hullu.
— Sehän on hirveää!
— Sentähden en minä suosi pappeja enkä tahdo heistä kuulla puhuttavankaan. Kun olemme lupautuneet tässä toisillemme, niin olen sinulle kaikki kertonut. Me lähdemme Amerikkaan aivan varattomina. Isä aikoo siellä ostaa maatilan, mutta hänellä on vähän rahoja. Meillä on ollut niin suuri perhe. Mutta pääasia on, että me pääsemme täältä pois, kun kerran isä ei rupea repimään alas Köllerin nimeä. Minullakin tulee tuolla uudessa kotimaassa kova työnteko, mutta olenhan minä nuori ja voimakas. Ja siellä teen minä työtä kahta suuremmalla halulla kuin täällä, jos sen merkitystä ei kuitenkaan tahdottaisi ymmärtää.
— Huomenna sinä lähdet?
— Huomenna laivalla. Mutta elä tule minua saattamaan. Elä ainakaan tee sitä julkisesti, sillä se on eduksi meidän liitollemme. Antaa sen hiljaisuudessa kypsyä, antaa sen olla salaisuus, josta ei tiedä muut kuin me kaksi.
— Minä olen vakuutettu, että sinä, joka olet täällä kestänyt moisia otteluja minun tähteni, olet minulle siellä Amerikassakin uskollinen. Kirjeissä saadaan puhua. Minä tulen huomenna heiluttamaan sinulle nenäliinallani viimeistä hyvästiä jostain syrjästä, mitä ei kukaan huomaa, lausui Risto.
— Niin. Ja nyt, Risto, hyvästi. Emme saa lähteä yhdessä pois täältä. Se voisi herättää huomiota.
Heidän hyvästinsä oli näennäisesti kylmä. Lyhyt, mutta luja käden puristus ja silmät kyynelettöminä — niin he erosivat. Suoma lähti, mutta Risto jäi puistoon. Tuomen tertun olivat he antaneet toisilleen viimeiseksi lahjaksi.
Kun Suoma oli kadonnut näkyvistä puiden taa, valtasivat Riston ristipäiset tunteet. Toiselta puolelta hurmasi häntä rajattomasti ja häneen iski kiihkeä ajatus juosta perästä, temmata Suoma raivokkaaseen syleilyyn ja suudelmien seasta huutaa hänelle: "Elä mene, jää tänne! Minä kannan sinut korkeimmankin vuoren, kovimmankin kosken yli, kunhan vaan olemme yhdessä! Elkäämme erotko, vaan yhdessä rakentakaamme rakkautemme tulevaisuuden maja! Meidän rakkaudellemme ei ole mikään mahdotonta! Ei mikään! Ei mikään!" Ja hänestä tuntui, että sitä se oli Suoma häneltä odottanutkin, tuollaista rajatonta antaumista lemmelle, kaikki-luottavalle ja kaikki-voittavalle lemmelle. Mutta hän oli nahjus, ei ymmärtänyt tulevaisuuttaan eikä tytön mielialoja…
Mutta samalla hän muisti, miten tiukasti tyttö oli kieltänyt häneltä ensimmäisenkin suudelman ja tuo lemmen raivo, joka oli hyökynä kuohahtanut hänen päälleen, väsähti. Jännitys hänestä laukesi ja hänen mielensä herpautui. Hän tunsi nyt kaipuuta, hellää ja vienoa. Hänen mielensä kävi suruisaksi ja hän lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan kuin mihin Suoma oli mennyt. Ja kaipuu suureni, suureni, se jäyti hänen sydäntään ja painui alas hänen jäseniinsä. Se ikäänkuin laskeutui ympärillä olevaan luontoonkin, väritti kaikki ja sitä huokui kaikkialta. Kaipuusta haapa tuossa värisi, kaipuusta lauloi koski kupeella ja iltakaste, joka helmeili ruohistossa, kyynelöi kaipuuta…