— Tiedänhän minä sen.
— Tunnet myös nuoren Köllerin?
— Tunnen. Hieno naama, mutta huonot tavat.
— Kun vanha kauppaneuvos kuoli vuosi takaperin, uskoi hän poikansa erityisesti isäni huostaan. Sitäpaitsi antoi hän isälle kahden kesken muutamia lahjoja, arvopapereita ja joitakin kalleuksia kiitokseksi uskollisesta palveluksesta. Näitä ei silti mainittu testamentissa. Nyt on nuori Köller suuttunut isään, pannut hänet pois palveluksesta ja on levittänyt huhua, että isä on nuo arvopaperit ja kalleudet varastanut kauppaneuvoksen sairastaessa talosta. Muutamana päivänä lähetti isäni ne kaikki takaisin Kölleriin.
— Häpeä sellaista lurjusta! Olen minä hänestä kuullut —
— Hän pääsi suuttumaan isään siitä, että minä en ruvennut hänelle vaimoksi. Kyllä isä ja äiti puhuivat minulle siihen suuntaan, että minä menisin hänen kanssaan naimisiin, mutta minua inhotti koko mies. Viime talvena tuli hän kerran meille, näki minut ja oli sitte alituinen vieras. Hän lähetti lahjoja, kävi hakemassa ajelemaan ja konsertteihin minua, mutta minä pysyin kylmänä. Ja lopullisen vastauksen sai hän kieltävän. Siitä hänen ylpeytensä meni niin yli äyräiden, että pani isän pois ja levitti kaikki valeet. Muuan rouva, joka hänelle tyttöään kauppaa, on ollut hänelle tässä salainen kiihottaja. Nyt onkin hän kihloissa sen tytön kanssa. Mutta meidät on häväisty, meitä on haukuttu, pilkattu. Minä olisin voinut tämän kaiken torjua, mutta minä kieltäydyin, sillä minä rakastin sinua, ja viime päätöstä tehdessäni johtui mieleeni erityisesti sinun puheesi Kalevalan juhlassa, kuinka sinä olit rohkea ja miehevä. Nyt äiti itkee tuota häpeää ja minun käy häntä kovasti sääliksi. Ei hän silti suinkaan soimaa minua. Tulihan se tuo koko tapaus vain pahana sattumana. Isä tahtoo paeta Amerikkaan, ei rupea julkiseen vastarintaan, sillä hän kunnioittaa Köllerin nimeä eikä hänellä ole riittäviä todistuksia. Mutta miksei hän rupea? Hän on liian heikko.
— Oletko sinä todella tehnyt noin suuria uhrauksia minun halvan, köyhän, vähäpätöisen ylioppilaan tähden?
Ristolle tulivat vedet silmiin.
— Olen. Minä olen aina uskonut sinua jalommaksi muita.
— Mutta, kallis Suoma, en minä ole tuollaista ansainnut. Olisit ottanut rikkaan pohatan, pelastanut omaisesi ja elänyt lengosti kuin ylimys ainakin. En minä ole ansainnut tuollaista rakkautta. —