— Kuinka sitte? Kai sinä minua siellä muistelet?
— Pitääkö sinun siitä tässä oikein itse kehua? Minä muistelen ennen kaikkea sitä, että onkohan sinussa sanasi pitäjää.
— Voitko epäillä, ett'en minä olisi mies? Minä vannon —.
— Voi niitä on elämässä sellaisia pyöryttäviä hetkiä, jolloin koko olemus tuntuu raunioituvan! Lieneekö sinusta, Risto, koettelemusten mieheksi, lienetkö sinä syntynyt ritariksi, joka ei sorru olevien olojen taistelussa? Voi elä mitään rupea vannomaan! Pyri, koe vain olla se, mikä tahdot, ja vakuuta sitä itsellesi, mutta elä muille! Silloin sinä olet se Risto, joksi minä olen sinua kuvitellut, silloin sinä ansaitset sen naisen rakkauden, joka sinun tähtesi sallii koko oman perheensä ja kotinsa joutuvan parjattavaksi. Kuule, Risto! Ole luja! Taistele, voita! Minä seuraan aina sinun elämäsi pyrintöjä tuolla Atlantin toisella puolella niin lämpimästi, niin myötätuntoisesti, niin osaa-ottavasti —.
Kuuma kyynel vierähti Suoman poskelle ja hänen äänensä sortui. Mutta pian oli hän voittanut mielenliikutuksensa ja jatkoi:
— Kun minä tein päätöstäni, viimeistä ja lujaa, niin muisto sinusta silloin puhujana siellä Kalevalan juhlassa sai minut tekemään sen sellaisen kuin tein ja josta nyt tämä kaikki on seurausta. Päätöstä punnitessani minä itkin katkerasti, häpesin sitä itsekin, mutta kyyneleet vuotivat vastoin tahtoani. Yöni olivat unettomia ja päivät kuluivat kuin kynttilä ristituuleisessa eteisessä. Milloin kärventi rintaa toiselta puolelta, milloin toiselta. Mutta nyt minä olen lujasti todistanut, että minä rakastan sinua, Risto, enimmän kaikkea maailmassa. Näytä, että sinä olet sen ansainnut!
— Sinä puhut kuin yksinäsi! Enhän minä sinua yhtään ymmärrä. Kenelle sinä olet todistanut?
— Omalle itselleni!
— Mutta missä taistelussa ja missä asiassa sinä olet päätöksen tehnyt?
— Kauppaneuvos Köllerillä on isäni ollut jo toista kymmentä vuotta konttoripäällikkönä.