— Se on sen rikkaan pohatan kivitalon viidennessä kerroksessa?
— Niin.
— Ruvetaan asumaan yhdessä! Ei se tule kalliiksi! ehdotteli Risto.
— Mitenhän olisi? Olisihan hauskempaa kuin olisi vapaa, kunnon asunto.
— Niin minäkin arvelen. Huomenna me hankimme asunnon.
Taidan suostua. Eihän sitä ruokaa saa tuollakaan ilmaiseksi. Ja on se niin poikkipuoleista.
— Suostuthan sinä?
— Suostun. Hankitaanpa vain yhdessä!
Sakke oli Ristoa vanhempi ylioppilas. He saivat hiljaisen asunnon laitapuolella kaupunkia. Ja nyt alettiin uuttera elämä kirjain ääressä. Kummallakin oli oma ikkunansa ja oma pöytänsä. Ainoa maallisten nautintojen tuoksu oli huoneessa vain alati leijaileva paksu savu, niin merkitsevä ja ominainen huoneessaan pysyvien ylioppilaiden asunnossa. Uutterasti käytiin luennoilla, mutta harvoin osakunnan kokouksissa. Ristokin oli sitä mieltä, ett'ei hänellä ole aikaa ruveta tuolla osakunnassa jahkailemaan poikamaisuuksia, sillä sellaisiahan ne kiistat siellä paraasta päästä olivat. Ja hänellä, jolla jo oli morsian ja kynsin hampain taisteltava tulevaisuutensa eteen, ei ollut haluakaan antautua kaikemmoisten pikkumaisuuksien ritariksi. Näin hän koetti itselleen tehdä esteitä pysyäkseen kirjain ääressä, mutta silloin harvoin, kun osakunnassa oli jotain tärkeämpää, oli hän siellä nuorista ylioppilaista ensimmäisiä.
Yksitoikkoiselta alkoi ajan pitkään tuntua Ristosta tämä olo. Tuntui kuin hengityskin kävisi vain omaan poveen, ei sen edemmäksi, tuntui kuin tahallaan tuhlaisi hän nuoruutensa iloiset mielialat ikävään yksitoikkoisuuteen. Hänen vilkas mielensä ei voinut olla tyytyväinen näissä oloissa. Kun olisi täällä edes äiti tai Suoma! Niin — Suoma! Häntä muistaessa pehmeni Riston mieli tunnelmiin, suloisiin haaveisiin, mutta ne kohta karkotti Sakke häneltä löyhyyttämällä suuresta piipustaan hänet savupilven keskelle, jotta kurkkua karvasteli.