Varsinainen ja ainoa nautinto tässä kovassa työssä oli Ristolla haaveksiminen. Kun hän oli sytyttänyt paperossin ja heittäynyt vähän levähtämään keinutuoliin ja hän oli huoneessa yksin, antautui hän kokonaan haaveiden valtaan. Hän ikäänkuin nukkui haaveihinsa tuossa keinutuolissa, mikä hiljalleen väsyi liikkeessään yhteen kohti. Yhden voimakkaan mielikuvan toisensa perästä vieritteli sieluun kuvitusvoima. Milloin hän nuorena sulhasmiehenä ihaili Suoman kanssa valtameren kuutamoa suuren Atlantilaivan peräkannelta, milloin istui hän omassa sievässä ja maukkaassa kodissaan pehmosella salin sohvalla varjostetun lampun valossa ja kuunteli, miten äiti viereisessä huoneessa opetti hänen — heidän — esikoistaan puhumaan. Suoma nauroi — hän nauroi — äiti nauroi — kaikki he nauroivat. Ja häntä ympäröi kodin rauha ja sulo ja omaistensa rakkaus. Äiti ei ainoastaan rakastanut Suomaa, mutta kunnioitti häntä. Ja molemmat he olivat niin sanomattoman onnelliset. Tuon onnen hän oli luonut, entinen Risto-nulikka, joka paljasjalkaisena meni lyseoon pyrkimään…

Toisinaan kuvitteli hän olevansa oikeudessa puolustamassa turvatonta syytettyä. Asia oli sekava ja hämärä. Hän pani liikkeelle kaiken puhekykynsä ja syvän oppinsa. Ja hän pelasti syytetyn, jota jokainen oli epäillyt ja josta sanomalehdet olivat kertoneet pitkiä rikoshistorioita…

Niinkuin väsynyt peltomies saa uusia voimia unesta ja ravitsevasta illallisesta seuraavan pitkän päivän uuvuttavaan työhön, niin sitä imi Ristokin näistä mielikuvistaan. Haaveksittuaan alkoi hän uudelleen kahta lujemmin lukemaan ja usein luki itsensä niin uuvuksiin, että nukkui vaatteet päällä tuolilleen pöydän ääreen.

IX.

Oli joulun aatto. Sakke oli matkustanut pois, mutta Risto ei ollut lähtenyt, sillä matka oli kovin pitkä, talvi kylmä ja loma-aikaa oli siksikin vähäisen. Ja eipä siellä vaarin läheisyydessä kotona ollut niin erin hauska. Hyvin hän oli käyttänyt lukukautensa, ollut kovassa puuhassa ja ahkeruudessa, jotta mieli nyt oikein kaipaamalla kaipasi jotain virvoitusta ja iloa, sillä tuo syystalvi oli ollut niin kovin yksitoikkoinen taival.

Nytkin hän istui asunnossaan. Kirja oli nenän edessä, mutta silmät eivät siihen katsoneet. Ne haaveksien tähtäsivät kartanolla muutamaa miestä, joka siellä laittoi jalkaa joulukuuseen. Se oli tuuhea, pitkä kuusi, talven vihannoiva kasvi Pohjolan lumisilta kankailta. Se asetettaisiin illalla valaistuun saliin, lapsia, kiharatukkaisia poikia ja tyttöjä, tanssisi kuin pienet enkelit sen ympärillä. Se olisi koristettu monenvärisillä paperileikkauksilla, vahakynttilöitä palaisi sen oksilla, joista kuultelisi makeiset ja punervat omenat. Vanhemmat ihmiset sitä kauvempaa ihaileisivat teetä juodessaan ja kuullessaan lasten helläsointuista laulua, mikä kertoisi Bethlehemin tähdestä ja äsken syntyneestä Vapahtajalapsesta. He olivat kaikki iloisia, onnellisia: heillä oli joulu.

Mutta hänellä olisi ikävä. Ei ystäviä, ei toveria, ei joulukuusta, ei niin mitään. Hänen emäntänsä oli vain vanhapiika, yksinäinen ja iloton. Ja ehkä sekin menee jonnekin jouluaattoa viettämään jonkun toisen samallaisen yksinäisen tuttavansa luo. Silloin hän jää yksin, niin yksin koko rakennukseen, sillä tuokin joulukuusi kuului saman kartanon toisen rakennuksen väelle. Kaamea tyhjyyden tunne laskeusi Riston sieluun. Tulisiko todella hänen jouluaattonsa ikävämmäksi kuin kuritushuoneen vangin? Olisiko se arkipäiväisempi kuin harmain arkipäivä. Siltä se tuntui. Siksi se uhkasi tulla.

Outo ajatus ryöstäysi väkisten Riston mieleen. Jos ostaisi viiniä ja viettäisi sen ääressä hetkensä. Tekisi se ne lyhyemmiksi ja tarjoaisi nautintoa ikävässä. Tukkisi se surumieliset tunteet ja huuhtelisi se pois mielen karvaat mietteet. Koko lukukauden hän oli paastonnut huvituksista kuin vesileipäläinen ja antanut rauhassa ilojen vyöryä mahtavissa kuohuissa jalkainsa ohitse maistamatta niistä niin pisaratakaan. Mitä hän paastosi ja mitä kiusasi itseään kieltäymyksillä kovemmin kuin munkki? Mikä oikeus oli muilla nauttia elämästä? Miksi se häneltä olisi paremmin kielletty kuin muilta? Ehkä hän itse kiusasikin vain itseään luulotteluilla ja turhilla puhtauden intohimoilla? Eivätkö nautinnot ole pantu maailmaan ilahduttamaan murheellista mieltä ja hävittämään surulta sen kalvavimman kivun? Ikävyyttä ne on luotu poistamaan ja yksinäisyydelle seuraa luomaan. Nauti siis sinä elämän suloista erotettu sielu sen, mitä voit; juo väkevimmässä viinassa kaikkien yksinäisten kuohuton malja!

"Nauti, nauti nuorena; sydän jähtyy vanhana!"

Joulun hämärä alkoi laskeutua maan päälle; talvinen varjoisa iltahämy oli tulossa. Emäntänsä toi hänelle iltapäiväkahvia ja tuumi samalla, että hän laittaa illallisen valmiiksi saliin, jotta Risto saa syödä, milloin haluaa. Itse hän menee sukulaistensa luokse viettämään jouluaattoa.