— — —
Helsingissä 1 p:nä helmik. 18—.
Sulo Suomani!
Sinun viimeinen kirjeesi tuli kuin palsami oikeaan aikaan. Olin viime aikoina vaipunut äärettömään raskasmielisyyteen. Luonteeni on tekemäisillään koko käännettä, se on laskeutumaisillaan nolla-pisteen alapuolelle mielialojen lämpömittarissa. Ennen se kohosi ylös iloisuuteen kuin vikkelä elohopea, nyt se painuu alas — minne painuneekaan. Pääasia on vain, että suuret ilman muutokset ovat tulossa. Ei ole vielä vettä satanut, ei kyyneltä tipahtanut, mutta ilmassa on syksyn raskaus. Sinun kirjeesi virkisti silti aika paljon, luin sen moneen kertaan, luin vieläkin ja olin tyytyväinen. Siinä esiinnyt sinä ehyenä ja kokonaisena, jokainen piirre on selvänä ja jokainen mieliala tuttuna — sellainenhan sinä olit ennenkin, vaikka en niin läheltä huomannut jokaista avuasi kuin nyt etäämpää. Ja kirjeesi vaikutti sen, että minä heti menin ja ilmoittauduin opettajaksi Antipoffin kurjuuden asukkaille. Luulen että se on minua virkistävä. Olin todellakin kehittymäisilläni ensi luokan itsekkääksi. Täällä Helsingissä rupesin asumaan muutaman, papin kokelaan kanssa, minulla oli aikomus repäsemällä ottaa tutkinnot ja päästä niillä ylpeilemään ja jonkun asteen lähemmäksi sinun lopullisessa saavuttamisessa. Kuinka pikkumaista! Huomaankin kirjeestäsi, että sinä inhoot tuollaista egoismia. Sinähän työskentelet niin paljon muita varten. Minä istuin vain päivät päästään huoneessani, luin ja ahkeroin. Mutta samalla kävi sieluelämäni tyhjäksi ja raskasmieliseksi. Minä vaivuin aina enemmän sisäänpäin — jouduin ennenvanhalle kouluaika-asteelleni — ja kerran jo tein moraalisen lankeemuksen, joka olisi voinut päättyä huonosti rakkaudellemme. Tulipa sitte sinun kirjeesi! Miten paljon se taas kohotti minua! Ja minä toivon, että se on vielä enemmän sitä tekevä. Minulla on aikomus alkaa osakunnassakin enemmän esiintyä ja muuten hengittää ulos enkä omaan poveeni. Meidän köyhien ylioppilaiden olo täällä Helsingissä on kaikkea muuta, vaan ei hauskaa. Meiltä on kaikki kielletty —, esteet panevat köyhyys, alhainen syntyperä ja oma pikkumaisuus. Ja voisiko siellä meidän pikkuisessa pohjoisessa kylässämme, jossa synnyimme, kehittyä sellaiseksi, että täällä voisi varmoilla edellyksillä nauttia elämästä? Se oli pikku sielujen kotipaikka ja minussakin on liian paljon tuota pikkumaisuutta. Ilmeisesti näen monen ylioppilastovereistani aivan tuon tähden vajoavan yhä pitemmälle kapakkaelämään. He tahtovat virkistystä ja tarttuvat siihen, mikä on helpommin saatavissa. Ja ikävä kyllä, että paraimmat sydämmet ovat heikoimmat, jos niin voi sanoa. On sallimuksen siunaus, että kohtalo on antanut sinut minulle neuvojaksi. Valtamerenkin takaa sinä ohjaat minua ja jos sinä olisit saapuvilla täällä, puhaltaisin minä raskasmielisyyden itsestäni kuin kevyen savun kauvas, olemattomiin.
Sinun kirjeesi huokuu puhtainta ja terveintä tunnelma-elämää. Jospa minullakin olisi sinulle kirjoittaa sellaista. Mutta toivon toipuvani ja tästäkin mielentilasta luonne vain on syventyvä vastaiseksi.
Sinä kehuit Suomen talvea. Menin sen johdosta Alppilaan täällä ja koetin sitä sydämmestäni nauttia. Mutta luonnon kuvaajaksi ei minusta nyt ole. Liikun mieluummin sieluelämän alalla. Kirje on kirjoitettu Alppilassa, vaikka siinä ei ole muuta talvenomaista kuin sielullinen pimeä raskaus. Kun tiedät, miten suuresta merkityksestä kirjeesi ovat minulle täällä, miten minä punnitsen niissä jokaisen sanan ja koen sen oikein ymmärtää sekä samalla hyötyä siitä, niin toki kirjoitat minulle tiheään, hyvin tiheään.
Tulee juuri lumisade. Suomen luonto on raskas, niinpä sen ylioppilaankin mieli sysinen. Tätä kirjettä seuraa Ristosi henki yli valtameren sinne ponyn kuskiksi. Tuhannet hyvästit!
Ristosi
— — —
Mich. U. S. of America toukok. 3 p:nä 18—.