Suomasi.

XI.

Oli tullut taas kevät ja ylioppilaiden lukuvuosi oli loppumaisillaan. Risto seisoi pääkaupungin satamassa ja katseli kun laivoja siellä laitettiin. Niiden luona hän hyvin viihtyi. Usein hän ohjaili askeleensa sinne, seisoi nojaillen pitkän aikaa keppiään vasten yhdessä kohdassa ja katsoi miesten toimia. Nuo laivat kohta lähtisivät vellomaan vetisiä väyliä. Niitä nyt maalattiin, putsattiin ja laitettiin. Niiden piti olla juhlallisessa asussa ja hyvässä voinnissa vihkiytyessään kesäiseen toimintaansa. Joku purjelaivakin oli joukossa. Niissä kävi Risto sisälläkin, tarkasteli jokaisen kolon ja kaikki oli niin vanhaa tuttua.

Satamasta meni Risto Kaivopuistoon ja nousi valleille. Silmien eteen aukeni varhaisen kevään kylmä meri. Mutta siinä oli outo, tuores voima, joka hurmasi häntä. Se veti niin omituisesti häntä puoleensa. Se kohisi ja pauhasi, räiskyi ja pärskyi, kihisi kivien päällä ja roiskautti louhikkoa vasten korkealle pisaroivan suihkeen. Tuolla missä taivas loppui, kiiti valkoisena pilkkuna muuan purje. Jospa hän olisi siellä menossa… Suoman luokse.

Hänellä oli ollut kova lukuvuosi Helsingissä. Yötä päivää oli hän tehnyt työtä, sillä raha-asiat siihen pakottivat. Kotikaupungista ei hän ollut enää saanut lainaa, sillä hänessä arveltiin siellä olevan jotain vinossa, kun Murron ukko ei häntä auttanut, vaikka oli rahaa kyllä ja oli niin likeinen sukulainen. Ukon olikin onnistunut verhoa Risto siellä jonkinlaiseen salaperäiseen hämärään. Kun häneltä Ristosta tiedusteltiin, ei hän ollut tietävinään koko pojasta mitään. Ja äitiä ei uskottu, sillä tiedettiin hänen niin kovasti rakastavan poikaansa, että hän sen suurimmatkin viat kauneimmiksi hyveiksi kuvaileisi. Säälivä kyynel joskus hänen tähtensä vuodatettiin. Mutta sitä innokkaampi oli äiti Riston eduksi puuhaamaan. Kirjoitti hänelle lempeitä kirjeitä, joissa oli aina pieniä rahalähetyksiä.

Koko talven oli Risto iltayön työskennellyt muutamassa pääkaupungin aamulehdessä ja päivisin hän luki. Mutta että hän oli väsynyt ja hermostunut, sen huomasivat kaikki hänen toverinsa. Suomalta tuli aina kirjeitä, joissa oli korkeaa filosofiaa ja uudenaikaisia oppeja. Mutta ne virkistivät häntä, ne olivat kuitenkin hänen kirjoittamat, vaikka niissä puhuttiinkin niin kovin vähän rakkaudesta. Ja kun Risto muisti sen suuren uhrauksen, minkä Suoma oli hänen tähtensä tehnyt, niin olisi hän ollut valmis menemään tuleen, jos vain hän olisi tuolla hänelle omituisella lujalla katseellaan sinne osottanut. Äidin kirjeet toivat aina muassaan hänelle levollista unta, mutta Suoman rauhatonta toimintaa. Äiti varoitti häntä kovin rasittamasta itseään ja olemaan nöyrän, että ihmiset hänestä pitäisivät. Suoma puhui aina ja ijankaikkisesti itsenäisyydestä, kehoitti häntä tulikuumilla sanoilla puuhaamaan ulkopuolella omaa itseään eli osasi aina niin kirjoittaa, että Risto niitä lukiessaan oli sydänjuuriinsa asti innostunut.

Mutta nyt kuukausi toista takaperin oli äiti lähettänyt hänelle uuden testamentin, kirjoittanut tulleensa jumaliseksi ja nyt kyynelissä silmät rukoili Ristoa, että hän rupeaisi papiksi. Sivumennen oli hienosti sanottu, että hän ei enää voinut mitään lähettää. Ja nuoren apulaisen, jonka hengen heimokuntaan hänkin kuului, oli hän antanut kirjoittaa kirjeen loppuun näin: "Kallis poikani! Jospa sinäkin pääsisit siihen ylevään ilmakehään, siihen tunnelmien juhlasaliin, jonka yksin ja ainoastaan uskonto voi luoda! Sinun katseesi on vielä suunnattu maahan, mutta nosta se ylös arkipäiväisyydestä kohti tähtiä, missä Jumala asuu! Siellä se on ikikirkkaus, armo ja rakkaus! Siellä on lunastus ja vapautus!"

Tuo kirje vei peräti Ristolta kaiken halun työhön ja toimintaan. Mieli oli hänellä lytyssä kuin tyhjä säkki. Osakunta-elämä ei häntä enää jaksanut virvoittaa. Hän alkoi tiheään kuleksia kaduilla ja loikoa kahviloissa. Hetkeksi oli hän muuttunut oikeaksi katusankariksi. Luennoilla kävi hän kun muisti ja alkoi ajan kuluksi hakemaan ylioppilaskirjastosta kaunokirjallisuutta. Kun hän näki varakkaita ylioppilastovereitaan, tunsi hän persoonallista vihaa heitä kohtaan. Sitte hän alkoi pysyä asunnossaan ja mietti siellä, mitä lie miettinytkään. Suomalle oli hän kohta kirjoittanut ja paljastanut siinä koko tilansa. Satamassa hän vain kävi ja katse kaihoavana aina tähtäytyi länttä kohti. Björkqvistin kapteeni sieltä kotikaupungista oli tullut myös laivaansa laittelemaan ja sitä Risto kävi tiheään tervehtimässä. Yhdessä he joivat iltasin laivan kajuutassa totia ja polttelivat tupakkaa savipiipuista. Ja meri ja sen monemmoinen elämä oli yhtenäinen keskusteluaine.

Aamuisin makasi Risto pitkään; venyi väliin vuoteessaan puolille päivin. Hän odotti nyt Suomalta kirjettä. Se löisi ratkaisevan naulan ja sentähden oli hän jättänyt äitinsäkin kirjeeseen vastauksen avonaiseksi. Päivisin luki hän aikansa kuluksi kaunokirjallisuutta ja iltasin meni Björkqvistin kapteenin luokse.

Muutamana päivänä oli hän taas käynyt hakemassa kaunokirjallisuutta ylioppilaskirjastosta. Hän asettui kotonaan makuulleen lukemaan. Ensiksi sai hän käsiinsä kirjan, mikä oli uusinta Tanskan kirjallisuutta. Hän luki ahmimalla: "Abel — kyttyräselkäinen raukka verestävine silmineen ja väsyneine piirteineen — oli tässä yhtenä päivänä ylioppilasyhdistyksessä. Hän istui muutamassa loukossa kokoonkyyristyneenä kuin variksenpelotin, jolta selkänä oleva sauva on alkanut höltyä ja oljet työntyvät ulos joka puolelle. Hän näytti aivan hengettömältä kuin jos vaatteet olisivat putoamassa hänen päältään eikä hänellä enää olisi mitään, mikä pitäisi häntä ko'ossa. En ole koskaan nähnyt mitään niin toivotonta. Sitte olen huomannut hänet joka päivä. Hän istuu aina samassa nurkassa, mistä aurinko paistaa sisään. Hän tulee kello kolme syömään päivällistä ja sitten istuu hän siellä koko päivän puhumatta mitään kenellekään. Väliin on hänellä kasa sanomalehtiä toisessa kainalossaan, mutta en ole koskaan nähnyt hänen niitä lukevan. Muutamana iltana pelasi hän shakkia erään kuuron herran kanssa, jota ei kukaan jaksa saada kuulemaan. Muuten vaipuu hän uneen ja vahtimestari herättää hänet, kun huoneusto suljetaan. Tuota nimittää hän elämiseksi.