Armas Suoma!
Kiitos kirjeestäsi! Sain sen tänne Turkuun. Olen täällä sanomalehtimiehenä — kesätoimittajana. Poissa on unteluus ja raskaus. Kaikki on taasen hyvin. Opettajatoimeni Helsingissä ja suurempi osanottoni osakunnan elämään virkisti minut heti. Olen taas mies, jolla on uskallusta ja rohkeutta. Iloinen olen sanomattomasti siitä, että sain hankituksi itselleni kesätuloa. Saan koko paljon palkkaa, sillä kirjoituksistani pidetään erinomaisesti.
Sinä kirjoitat paljon ympäristöstäsi. Suonet minunkin piirtää jonkun sanan. Ei täällä ole tosin neekerihäitä eikä paljon muutakaan. On silti jotain. Täällä on Suomen entisyys eikä kukaan suomalainen saisi olla Turkua tuntematta. Kupittaan puistossa olen käynyt läpi Suomen historian ja juonut kesäkuumassa vettä Pyhän Henrikin lähteestä. Mutta varsinaisen huvin tähden astelen usein Ruissaloon Choraeuksen lähteelle. Siellä voi istua ja nauttia kesäisestä luonnosta. Täällä ovat nuo kuuluisat satavuotiset tammet ja täältä pääsee höyryaluksella kaupunkiin pitkin juhlallisen tyyntä Auraa. Se matka on nautintoa oudolle. Aina sunnuntaisin käyn Turun vanhassa linnassa ja sen historiallisessa museossa. Linnan komeroissa saa siirtyä monta sataa vuotta takaperin ajassa. Sitte tuo juhlallinen tuomiokirkko, mikä varsinkin Aura-sillalta katsoen näyttää ylevältä ympäristössään, Samppalinnan ja Observatoorion mäet sekä viileät puistot — kaikki virkistävät erinomaisesti. Melkein jokainen kivi lähiseudulla on historiallisesti merkillinen. Ainoastaan sitä valitan, että meren aavan ulapan sulkee kaikilta puolilta tiheä saaristo.
Mutta ihmiset ovat täällä liian vanhoillisia. Se on heille anteeksi annettavaa, sillä eläväthän he muistojen pyhässä kylässä. Kun täällä olen suven ansainnut, menen taas Helsinkiin syksyllä.
Ristosi
— — —
Mich. U. S. of America elok. 15 p:nä 18—.
Kun kuulin sinun olevan sanomalehtimiehenä, innostuin minäkin niin yhteisen hyvän palvelukseen, että nyt olen koulumamselli, kasvattaja, opettaja ja mitä kaikkea lienenkään. Olen perustanut pienten lasten koulun, mutta on minulla yksi suurikin oppilas, joka samalla on opettajana koulussani, ja itse asiassa pitäisi tietää enemmän kuin minä. Mutta elämän ensimmäisistä alkeista hän ei ole ollut oikein selvillä omaan itseensä nähden. Hän on ylioppilas sieltä kotimaasta sivistyneestä perheestä. Hänkin on täällä hakemassa onneaan, jonka hän itse on hävittänyt. Minä isken häneen siveyslain yksinkertaisia pykäliä kahden kesken. Hän kuuntelee ja — itkee. Tuo tekee minuun omituisen, kaihomielisen tunnelman ja minä muistan — sinua. Voiko ihmisellä olla niin vähän arvostelukykyä, ett'ei huomaa, ennenkuin kaikki on lopussa: unelmat, toiveet ja omantunnon puhtaus? Minulla olisi hänestä apua koulussani, mutta suurin tuskani on vain pitää häntä erillään väkijuomista.
Suurin onni, Ristoni, elämässä on saada toimia. Ja korkein onni on voida toimia muiden eduksi silti pysymällä omana itsenään. Itsensä säilyttäminen on jokaisen elävän olennon luonnollinen vaisto, mutta tämä säilyttäminen ei suinkaan saa ihmisessä tapahtua toistaan vahingoittamalla. Se ihminen on onnellinen, joka voi ehyenä ja kokonaisena säilyttää itsensä hyödyttämällä muita. Tässä nykyisessä asemassani minä tunnen itseni sellaiseksi, vaikkakin ympärilläni kotoisissa oloissani näen murheen usvien kohoavan kammottavassa määrässä. Isän taloudellinen asema heikkonee —.
Täälläkin voisin minä uhrautua perheeni eduksi, kotilaisteni hyväksi. Saisin vaikka milloin myödyksi itseni sieluineni ja ruumiineni itsenipainoisesta kultamöhkäleestä. Muuan rikas leskimies maanomistaja on saanut minut horisonttiinsa ja varmana kaikesta on hän minua oikein ylimysten tavalla kosinut ensiksi isältäni. Sieltä tuli tietysti myöntymys, mutta täältä —. Minä olisinkin täällä jotenkin onnellinen, ell'en olisi alituisesti jonkun hännystelijän kiusattavana. Uhrautua on kyllä jaloa, mutta usein on se heikkouttakin. Ainoastaan yhdessä suhteessa tunnustan minä oikeaksi uhrautumisen. Siinä käy jo luontokin edellä esimerkillä.