XII.
Oltiin Itämerellä. Aurinko oli laskeutumaisillaan. Ruskotti kovasti ja tuulenhenki oli aivan lienteä, mutta ilmapuntari osotti myrskyä tulevaksi. Keväinen vesi on raatelevaa vanhalle alukselle, jollainen "Ahkera" oli. Sitä paitsi oli vielä liikkeessä ajojäitä, jotka päivisin kummittelivat kristallivuorilta. Kapteeni aikoi valvoa, mutta kehoitti Ristoa menemään levolle. Tavan mukaan oli Risto jungmannista kirjoitettu laivan kirjoihin, mutta itse asiassa oli hän kuin huvimatkustaja. Kun Risto leikin päältä oli koettanut ottaa osaa merimiehen varsinaisiin tehtäviin, oli kapteeni hänet karkottanut niistä kuin vaimoväki karkottaa pienen lapsen kyökistä sotkemasta ruokia. Ja Risto oli tyytyväinen kohtaloonsa, muisteli Suomaansa, jos missä hetkeksi jäi yksiksensä ja ihmetteli meren yksitoikkoisuutta, tuon saman meren, jota hän mielikuvituksessaan ennen oli niin kovasti ihaillut. Ilman kapteenin juttuja olisi hänelle pian aika käynyt aivan ikäväksi.
Risto meni kajuuttaan paneutuaksensa levolle. Mutta hän aavisti sielussaan jotain outoa, jota nyt ensi kerran olisi kestettävä merellä. Ei häntä tuntunut nukuttuvan. Hän silmäsi kirjoihinsa ottaakseen niistä jonkun makuullaan lukeakseen. Silmä osui siinä äidin lähettämään testamenttiin, sillä sekin oli tullut mukaan muiden joukossa. Hän otti sen käteensä ja hypisteli sitä moneen kertaan. Sitä tehdessään tuntui hänestä kuin syleilisi hän äitiänsä ja hän nyt ensi kerran tunsi outoa ikävää, heikkoa ensin, mutta muistojen avulla se alituisesti suureni. Tuo kirja oli ollut äidin käsissä, siinä oli hänen lämmintä henkeänsä, hänen suurta rakkauttaan ainoaan poikaansa…
… Miten se olikaan kuin hän oli lähtiessään merelle kirjoittanut vain lyhyesti äidilleen… "Koska omaiset ovat hyljänneet minut, niin hylkään minäkin heidät. Kun kotimaa ei huoli minusta, niin en minäkään huoli kotimaasta. Mutta löytyy maa, jossa ihmisellä on tilaisuus näyttää kykyään. Ja se maa on Amerikka. Sinne olen minäkin nyt matkalla, en suinkaan minään haaksirikkoisena, sillä menen omistamaan siellä itselleni suurimman onneni maan päällä, Suoma Molinin, jonka kanssa olen ollut lemmenliitossa siitä asti, kun hän lähti sieltä Teidän pikkusielujen kaupungistanne; hänkin siellä sai kärsiä ihmisten halpuuden tähden. Pappia ei minusta tule, niin ikävää kuin se ehkä teistä lieneekin. Ja kun minusta ei kerran sitä tule, jota sydämmestänne halajatte, niin lienee yksi ja sama millä puolella maanpalloa minä taivallan. Kirjeitä, jotka mielestänne lienevät köyhiä ja kylmiä, saanen lähettää periltä…" Sellainen se oli ollut se kirje, niin jähmeä tunteista ja pistelevän ärtynen… Millä äiti oli sellaisen kirjeen häneltä ansainnut? juolahti nyt hänelle mieleen. Hän huudahti tuskaisasti, heitti testamentin kädestään ja rupesi levotonna astumaan ahtaan kajuutan lattiaa.
Kajuutan lautaseinien läpi kuuli hän, miten meri jo lotisi laivan kupeita vasten. Sen ääni oli vielä lyhyen tahdikas kuin kellon käynti, mutta aaltojen lyönnin väliaika piteni alituisesti. Tuulen humunkin jo tunsi hän aristuneissa korvissaan. Kajuutan lattiakaan ei enää hänen kävellessään tuntunut vaakasuoralta ja katossa oleva lamppu ei ollut tasapinnassa itse katon kanssa.
… Nyt siellä kotikaupungissakin jo ovat nurmet paljaat lumesta. Ehkä jo vihertävätkin. Pari viikkoa vielä, niin Caltha palustris siellä jo kukkii, tuo aikainen kasvi, joka seuraa hankien liepeiden häviämistä siellä. Siellä on valoisa. Pohjolan juhlallinen suviyö siellä on jo alkanut… muisteli Risto kävellessään.
Hän silmäsi samalla hajamielisesti katossa roikkuvaan öljylamppuun, mikä heikosti valaisi ympäristön ja aina väliin sädehti tuulen tähden.
… Toista se olisi kun olisi siellä soutelemassa! Kaikki niin tutunomaista, jott'ei rannikon merikään ilkeäisi vanhaa tuttuaan hukuttaa. Puut jo siellä vihertävät. Tähän vuoden aikaan hän ennen kävi kirkkomaalla äidin kanssa laittamassa isän hautaa… myöhäseen illalla siellä aina oltiin, sillä silloin oli vilposempi. Isän hautaa äidin kanssa… Voi jos äiti kuolisi… siellä kotona nyt hänen poissa ollessaan…!
Laiva omituisesti venähti. Tuuli koetteli kovasti sen sivuja. Sekalaisia ääniä kuului ulkoa kannelta. Ne olivat komentokäskyjä, jotka toistuivat miehestä mieheen. Jotain raskasta siellä nyt putosi. Risto avasi kajuutan ovea. Raakaa, suolaista, kosteaa ilmaa lehahti hänelle vastaan. Hän erotti kannella möhkäleitä, jotka liikkuivat. Hän tunsi ne miehistöksi. Hän kuuli kapteenin huutavan:
— Pram-purje on rikki ja raaka vioittunut. Miehiä ylös pärjäämään!