Päivä meni toisensa perästä, kuukausia meni, käytiin monessa ulkomaan kaupungissa, joista kyllä Risto olisi voinut kirjoittaa äidilleen ja ilmoittaa kohta tulevansa hänen luoksensa, mutta kun hän tunsi kaupungin maaperän jalkainsa alla, oli hän jälleen sama uppiniskainen Risto, joka syytti omaisiaan, että ne ovat hänet hyljänneet, haaveksi ravintoloissa viinilasin ääressä Suomasta, joka kaiken lopuksi hänen mielestään kuitenkin oli hänen pelastajansa, ainoa ihminen, joka häntä rakasti, joka häntä ihaili.
Ja kun ulkomaan viini väärentämätönnä kihelmöi hänen ohimoitaan, kun se laski ohuen haaveiden harson hänen silmiensä eteen, niin silloin näki hän ruusut Suomansa poskilla kahta kauneimpina, tytön silmien säihke oli hänestä pyhää innostuksen tulta, mikä paloi ihmishyväntekeväisyyden alttarilla ja hänen huuliensa luja ja hekumaton ilme ehkäisi häntä joutumasta likaisempiin kiusauksiin, joita näissä ulkomaan kaupungeissa olisi ollut muuten pahakin välttää, sillä laivatoverien ajatukset uiskentelivat useinkin niissä.
Mutta kun päästiin merelle, missä ajatukset kävivät arkipäiväisemmiksi, elämä yksitoikkoisemmaksi ja ympäristö vereksiä vaikutuksia luomattomaksi, niin silloin palasi entinen soimaaja. Se palasi eikä lähtenyt pois, ennenkun ensimmäisessä satamakaupungissa, jossa hän taas viinillä kasteli murheisen sydämmensä juuria ja näki mielikuvituksessaan Suomansa suuret silmät niin kirkkaina ja hänen povensa aaltoilevan lemmen yltäkylläisyydestä häneen.
Mutta merellä myrskyn alkaessa oli hänen aina hirveä olla. Vielä kauheammaksi olisi käynyt hänen sieluelämänsä sen kestäessä, ell'ei hän olisi koettanut hääriä kannella muiden mukana, joll'ei muuna niin kapteenin apulaisena, minä oli valmis hakemaan yhtä ja toista tarvittavaa kajuutasta.
XIII.
— Voi saamari, että tuon Yrttiahon piti tulla kipeäksi! Niin mainio mies, kerrassaan verraton! päivitteli kapteeni Ristolle kajuutassa heidän syödessään päivällistä.
Risto ei vastannut mitään. Kaatoi vain viinaa jo toisen pikarin itselleen ja kulautti kurkkuunsa.
— Mutta tekään ette ole sama kuin ennen. Te näytätte väliin minusta siltä kuin te kärsisitte ja vielä kovasti kärsisitte. — Antakaapa minullekin viinaa! Mikä teitä vaivaa?
— Arvattavasti merielämän outous. Minua kyllästyttää jo tämä yksitoikkoisuus. Ei viikkoihin näe muuta ympärillään kuin vettä, vettä ja vielä sittenkin vettä.
— Niin — meri ei rakasta pikaista veljeyttä. Vasta vuosien päästä tullaan sen kanssa siksi, vakuutti kapteeni.