— Nyt näette sitte meren silmästä silmään.
Ensi askeleillaan horjahteli Risto kannella, sillä niin epävakaista siinä oli olo. Salaman valaistessa kiilsivät likomärät miehet kuin olisivat he olleet gummivaatteissa. Toisten kasvoilla oli pelkoa, toisten ylimielistä rohkeutta.
Tuli ankara myrskyn tuoma tuuliaispää. Se repäsi alas takamaston huipun, minkä tuuli heitti laivan etupuolelle.
— Pärjätkää takamaston iso purje! komensi kapteeni.
Pari miestä kiipesi mastoon. Risto meni perässä. Hänkin tahtoi näyttää olevansa mies. Naurua kuuli hän jälkeensä. Mutta hän kapusi muiden muassa nuorarappuja, pääsi raa'alle ja alkoi kääriä purjetta kuten toisetkin. Hän näki allaan kauhean syvyyden, mustan meren, jota hän melkein jaloillaan kosketti laivan kallistuessa. Hän oli pyörtyä ja unohtaa kokonaan asemansa. Tottumaton oli hän purjetta sitomaan kiini. Hän antoi tuulelle tilaisuutta päästä sen poimuihin ja se olisi viskannut hänet suin päin mereen, ell'ei samalla varma käsi olisi tullut avuksi. Se sai purjeen vedästyksi kokoon ja Risto oli pelastettu kuolemasta. Risto silmäsi pelastajaan. Se oli Yrttiaho, nuori, laivan sukkelin mies ja kapteenin erityinen suosikki. Purje saatiin pärjätyksi ja Risto palasi alas muiden muassa.
Myrskyä kesti, mutta tyyntymään päin se oli. Kun aamu valkeni, oli jo tavallinen ilma. Laiva oli kuin pesty, niin oli kaikki veden liottamaa ja huuhtelemaa. Kapteeni jakoi miehille rommia. Kajuutassa kaataessaan Ristolle lasin sanoi hän vain lyhyesti:
— Poika näkyy silti perineen isänsä verta.
Risto oli niin väsynyt, että tuo vähäinen rommitilkka meni hänen jäseniinsä. Hän meni levolle ja näki unta, että hän kotonaan ylpeydellä kertoi äidilleen ensimmäisestä merimiehen kasteestaan. Mutta äiti vain itki…
Siitä myrsky-yöstä alkaen vaivasi Ristoa omantunnon pistokset. Syyttäjänä oli hän itse ja mielikuvituksessaan näki hän joka päivä äidin huolekkaat silmät seuraavan hänen askeliaan. Koko äidin runsas rakkaus, jota hän pitkin elämää oli jakanut ainoalle pojalleen, oli nyt soimaavana, alaspainavana taakkana hänen hartioillaan. Hän koetti sitä Suoma-muisteluilla viskata pois, mutta silti se painoi, oli lähtemätön ja kidutti häntä.
Joka toinen tunti muisti hän kotinsa vilkkaankin keskustelun aikana. Mutta joka tunti poistui hän yhä etemmäksi tuosta kodista. Millä oikeudella? Se koti oli uhrannut hänelle kaikki; hän ei sille mitään. Se koti oli hänet kasvattanut, kouluttanut, tehnyt itsekieltäymyksiä hänen tähtensä; mitään vastapalvelusta ei hän ollut sille osottanut. Hän pakeni velvollisuuksiaan kuin kurjin raukka, pakeni äitiään, joka kuitenkin minä hetkenä tahansa odotti häntä ojennetuin käsin luoksensa. Hän oli kiini kasvanut äitinsä sydämmeen — sen hän kyllä tiesi — ja siitä irti reväistäksensä itsensä, täytyi hänen samalla repiä tuota sydäntä. Ja millä oikeudella? kuuluivat alituisesti hänen korvissaan syyttäjän soimaukset.