Risto kuuli, miten rautaiset vantit ratisivat, miten sinkkiköydet, joilta toinen halkaisiapurje oli pärjätty, vihelsivät tuulessa ja miten koko elämä laivassa oli vain yhtä ainoaa suurta ääntä, johon yhtyi pieniä sivusointuja. Ja väliin nykäsi laivaa kupeista kuin olisi se katkennut.
Kapteeni tuli hakemaan jotain kajuutasta ja tuumi tullessaan:
— Mistä ihmeestä tällainen myrsky meillä on Itämerellä?
— Minä olen teillä Joonas, heittäkää minut mereen ja se tyventyy, puhui Risto ja oli kohta aukaisemaisillaan koko sydämmensä kapteenille.
— Ette te aivan saamaton ole, kun voitte tällaisessa myrskyssä leikkiä laskea, vastasi kapteeni, sillä ei hän yhtään osannut käsittää Riston mielialoja.
Tuo kapteenin puheelle antama käänne sinetöi kohta Ristonkin suun, joka jo oli tekemäisillään täyden tunnustuksen.
Kirkas salama valaisi samalla kajuutan joka loukon ja kohta oli koko taivas yhtenä jyrinänä.
— Yhä parempaa! mutisi kapteeni partaansa ja meni kiiruusti kannelle. Ja nyt seurasi Risto jälessä.
— Tuletteko tekin?
— Tulen.