Risto kuletti sähkösanoman asianomaiseen konttoriin. Vilvoitellaksensa hän sitte asteli ulkona. Oli syystalvi ja ilma raitis. Se tyynnytti Ristoa. Kotona oli kaikki hyvin niinkuin ollakin piti. Risto koetti vakuuttautua, että niin oli.
Tuossa tuli muuan ylioppilastoveri vastaan. Se hämmästyi nähdessään Riston ja kääntyi mukaan. Kohdattiin toisiakin ja kaikki tervehtivät Ristoa erinomaisella lähentymisellä. Häneltä kyseltiin merimiesasioita. Risto kertoi kaikesta paksulla sukkeluudella kuin merimies konsanaan. Hänellä oli todellakin tässä suhteessa elämän kokemusta, jonka rinnalla noiden toisten eletty elämä oli aivan väritön. Eivät ne olleet koskaan käyneet etempänä tätä länsieuroppalaisuuden etuvartiota napapiirin seuduilla, eivät koskaan hengittäneet ilmaa, johon seottui maailman hyvähajuisimman kasviston tuoksu. Eivät he edes tienneet, kummoinen on valtameren aalto tai miten Atlantin maininki murtuu louhikoille; mimmoista on Lontoon ilma tai miltä näyttää sähköliekeissä yön pimeydessä Vapauden patsas New Yorkin edustalla. He ovat nähneet vain Suomen hedelmättömän kuusen, mutta hän Espanian kastanjat ja oranssilehdot. Sisiliassa oli hän omin käsin ottanut appelsiinin kasvuoksastaan; nuo tuossa sen silkkipaperiin käärittynä jonkun venäläisen hedelmäkauppiaan kädestä. Ja tutkailuillaan ne ikäänkuin huomaamattaan paljastivat Ristolle oman vähäpätöisen maailmallisuutensa.
Tultiin puistoon. Toverit kääntyivät siinä sijaitsevaan ravintolaan ja saivat Riston mukaansa. Puhetta siellä pitkitettiin. Koko ajan hienosesti ylisteltiin Ristoa luokkansa yrittävimmäksi ja kokeneimmaksi mieheksi. Lähteäpä merelle jungmannista nuori ylioppilas! Sehän oli suuremmoista ja monipuolista elämän käsitystä. Miksi hän oli lähtenyt merelle, sitä ei häneltä kukaan kysynyt.
Jokainen tahtoi kilistää Riston kanssa. Yksi joukosta alkoi hänelle nyt pitää puhetta. Etupäässä hän ihasteli sitä uskallusta, että Risto oli tohtinut vaihtaa ylioppilaselämän riemut merimiehen vaivoihin tutustuakseen monipuolisemmin elämään. Uutta tarmoa oli hän varmaan tuonut taskut täynnä mereltä. Lopuksi esitti hän merimiesylioppilaan maljan lopettaen sen säkeillä:
"Laer mig at blive en Mand, haardt proevede Hav! Laer mig at kaempe utraettet som Du, laer mig at blive Dig lig, dybtrullende Hav!"
Sitte pyydettiin Ristoa tanssimaan näytteeksi espanialaista merimiestanssia. Tuota ei ollut Risto kuulevinaan. Hän kaatoi itselleen täysinäisen lasin ja pyysi sananvuoroa. Siihen oltiin heti valmiit. Ja hän puhui melkein näin:
— Te, hyvät toverit, pikkumaisesti ihastelette muka minun rohkeuttani, että minä uskalsin merelle lähteä. Ei se ollut mitään rohkeutta, vaan heikkoutta läpeensä. Eikä minusta edes olisikaan merimieheksi, — yhtä vähän, luulen, teistäkään. Siihen vaaditaan jotain, mitä ei ole meillä, jotka kirjat ovat pilanneet. Maljanne! Viimeinen, minkä minä juon.
Samalla painoi hän lasinsa pöytään, heitti hyvästit ja poistui. Häntä ei saatu millään hinnalla viipymään. Tuolta itsensä ihailemisen korkealta huipulta, jonne toverit olivat ikäänkuin keinotekoisesti hänet asettaneet, lysäytti yhdellä kerralla alas toverin hänelle lausuma runo, joka piti muka olla hänen ylistystään. Mutta päinvastainen oli sen vaikutus. Se muistutti hänelle mieleen Suoman viimeisen hyvästin siellä kotikaupungin puistossa. Suoma oli myös silloin puhunut niin kauniisti taistelemisesta elämässä. Tulenhehkuvina väikkyivät nyt hänen silmissään hänen sanansa: "Lieneekö sinusta, Risto, koettelemusten mieheksi; lienetkö sinä syntynyt ritariksi, joka ei sorru olevien olojen taistelussa?" Ja mitä hän voi vastata? Min mitä?
Laittaessaan eteisessä päälleen päällystakkiaan kuuli hän salista toveriensa laulavan:
On tyyni nyt, yön hellä henki se povellensa painaa maan; nyt vait'on lehdon lintunenkin se oksalleen käy nukkumaan.