— Viime päivät minä olen maannut läpeensä, puhui ukko ja vetäsi syvältä henkeä, jotta peitto eli.
— Ja äiti se on kuollut? puhui Risto nöyrän hiljaisesti.
— Kuolee ihminen vähemmästäkin surusta! ärähti ukko.
— Oliko se vihainen minulle?
— Vihainen! Säälitteli vain, ett'ei sinusta tullut miestä. Siitä asti kuin sinä olit muka Amerikkaan mennyt, kitui se, kunnes katkesi. Voi sentään, Jumala paratkoon, ihmislapsia! Miksi se tuli sinne merellekin lähtö?
Ukko kääntyi valittaen toiselle kyljelleen aivan välinpitämätönnä Ristosta.
— Sinne ajoi sisäinen tuska ja toivottomuus. Ja ehkä isältä peritty verikin. Mutta missä äidin ruumis on…?
— Puotikamarissa hän on hankittuna. Odotin sinua tulevaksi, ennenkun laitoin ruumiin siunattuun multaan. Kohta tästä minäkin pääsen sinne — kuka hänet sitte minut haudanneekin…
Risto sytytti kynttilän ja meni puotikammariin. Hänestä tuntui kuin olisi hän maan alla matkalla jonnekin hautaan. Hän tuli perille, valasi kynttilällä äidin kasvot ja tunsi silmiensä käyvän kosteiksi. Kädessä oleva kynttilä vavahti. Hän laski sen tuolille ja polvistuen painoi otsansa ruumisarkkua vasten ja jäi siihen.
Mutta ennenkun hän siitä nousi, oli hän tehnyt päätöksen, että hän rupeaa papiksi. Nyt tunsi hän kutsumusta. Kaikki oli ollut hänen mielestään vain edeltäkäypää valmistusta; hänen kova sydämmensä oli pitänyt nöyrtyä ja hänen itsensä saada kärsiä luihin ja ytimiin asti. — — —