Hän oli junassa menossa kohti pohjoista kotiaan. Ilma oli kylmenemään päin. Sen kylmemmäksi se kävi, kuta pohjoisemmaksi tultiin. Vastaan tuli lunta, pakkasta, pyryä ja hyydettä. Oltiin menossa kohti viluja ja pimeyttä. Junan kiitäessä kinosten halki, ohitse lumisten korpikankaiden ja jäätyneiden vesien istui Risto jäykkänä ja sanatonna vaununsa penkillä. Hän oli harmaa kasvoiltaan ja silmissä värehti jotain surumielistä.
Jo häämöitti toisen päivän illalla rauhallinen kotikaupunki lumisten risukkojen takaa. Sen kellotapuli kohosi hänen mielestään kohti valjua taivasta kuin hyyteinen, kylmä risti talvisen haudan kummulla. Rakennusten savupiiput ympäröivät sitä alempana tyynen hiljaisina kuin kummun syrjiin työnnetyt mustat kasvien tynget, jotka talvi on vikuuttanut ja joissa ei ole mitään voimaa eikä elämää. Näytti kuin natajava pakkanen olisi laskeunut taivaasta kangistavana sen päälle, kuolettanut kaikki ja ripotellut sitte kalman päälle valkoista lunta. Koko kaupunki oli Ristosta kuin suuri hautakumpu. Ja tuo hautakumpu säilytti hänen äitinsä mustan ruumisarkun, jonka kääreliinat eivät olleet saaneet kyynelpisaratakaan häneltä…!
— Huu — vii — vih! vihlasi juna mennessään pienen sillan poikki.
Risto koetti tyyntyä näennäisesti: Hän antoi junan viedä, viilettää hiljalleen, hyssytellen. Se ikäänkuin potkasi aina itselleen uutta vauhtia ja taas luisui talvisissa kiskoissaan. Tuo veturikin täällä pohjoisessa, jossa se pian laskisi viimeiselle tallilleen maan päällä, ei tahtonut niin ilmaa repiä eikä ihmisiä häiritä kuin eteläisemmillä syntymäpaikoillaan. Se ymmärsi mukautua ympäristöönsä, antaa arvoa Pohjolan palelluttavan talven tainnoksissa olevalle luonnolle. Harvoin se vihelteli eikä viiltävässä vihunnassa sanottavasti rautojaan rämistellyt. Se toi vain hiljalleen muassaan paria kolmea matkustajaa, samallaisella melulla kuin kaupungin porvarin renki ajoi syöttiläällä suoloja kotiin rantamakasiinista.
Se tekikin hyvää Ristolle tällainen hiljainen tulo. Siinä voi koota itsensä ja hengittää varalle syvä henkäys. Ja kun juna pysähtyi asemalle, pysähtyi se sellaisella vauhdilla, että sitä tuskin huomasi. Se ikäänkuin uupui vähitellen väsymystään siihen.
Risto ei välittänyt ihmisistä, ei katsellut sivulleen eikä etsinyt tuttavia. Joku katse häneen ohjattiin, mutta sen pohjaa hän ei ruvennut tarkastamaan. Hän väitteli katsella ihmisiä kuin kipeäsilmäinen aurinkoa. Hän painui pimeään kaupunkiin ja astui riehuvin askelin sen lumisia katuja. Päälaella leiskahtelivat teaatterimaisesti revontulet ja niiden läikkyvä hohde väliin hulmahti täyteen paloonsa. Tähdet istuivat kiinteinä taivaalla ja olivat silmiä, joiden elämän syvyyttä ihmisen ajatus turhaan tarkasteli. Pakkanen vongahteli ilkeästi ja merijää väliin paukahti kuin olisi kanuunalla laukaistu. Pohjola eli omaa, täysinäistä elämäänsä. Muutamien penikulmien takana oli napapiiri. Hyinen Puhuri oli täällä kotonaan ja käytti täysiä isännän oikeuksiaan. Kun se nauroi, niin luonto vavahti ja kun se itki, niin itki se jäätä. Europpalainen elämän vilkkaus saapui ikäänkuin väsyneenä maininkina näille jäisille rannoille, tyrskähti niillä vielä heikosti viime kerran ja kohmettui lumiseen louhikkoon.
Risto ohjasi askeleensa vaarin taloon. Hän höyrysi sisäistä palavaa kylmässä ilmassa ja hänen sydämmensä lyönti kuului aina korviin asti. Valo tuikahteli pimeän tuijun liinasydämmessä ukon asunnon ikkunalla. Puoti oli kiinni ja luukuilla suljettu. Riston astuessa sisälle kartanoon kopautti juuri pakkanen tervehdykseksi rakennuksen nurkkaan. Olihan tämä silti kotoista, vaikka niin sanomattoman pikkumoista elämää.
Päästyään portaille tarttui Risto ravakasti ulko-oven ripaan, nykäsi ja kuuli sisällä eteisessä putoavan jotain seinältä, mutta auki ei ovi lähtenyt. Se oli säpissä. Risto nykäsi toisen kerran. Sisältä tuli joku äänettömin askelin, kysyi, kuka oli, ja päästi sisälle. Päästäjä oli vaari avojaloin ja liinavaatteissaan. Ei ukolla ollut mitään sydämmellistä tervetulosanaa Ristolle lähettää vastaan; pakeni vain kiiruusti ulkoista pakkasta sisälle vuoteeseensa.
— Oletteko jo levolla? kysyi Risto, riisui turkkinsa ja istahti hengästyneenä tuolille.
Hänestä tuntui kuin olisi hän saapunut perille autiolle arolle, josta puhalsi vastaan kylmä tuuli ja jossa silmä sairastaa näkemisistään.