— Mutta lakimiehiä niistä tulee hyviä.
— Vai lakimiehiä — soo — oh!
Risto koetti vakuuttavasti selittää ukolle, miten hän itse, toverit ja opettajat uskovat hänen parhaiten soveltuvan lakitieteen alalle.
— "Elkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi", vastasi vain ukko, otti hurskastelijan aseman ja oli pyyhkivinään kyyneltä silmistään.
— Mutta eikö se todella ole yksistään minun päätettävä, miksi minä rupean? kysyi Risto varmasti.
— Olkoon! Mutta ellet rupea papiksi, niin en minä anna penniäkään, en. En uskalla antaa! Muut ylioppilaat juovat, mässäävät kuin Beliaalin palvelijat. Ja sellainen tulee sinustakin, jos et rupea papiksi. Ja minä käytän rahani uskonnon tarkoituksiin. Ennen rakennan vaikka hihhuleille kirkon kuin heitän niitä Helsingin kapakoihin. Nii-in minä teen. Hiellä ja väellä olen niitä koonnut, valvonut öitäkin ja nytkö…
Vesiä pursuili ukon silmistä.
— Minulle tekee niin pahaa, ettet sinä tottele minua. Mutta uppiniskainen sinä olet aina ollut… Aina ennen minä tahdoinkin, että sinut olisi ajettu merelle, niin siellä sinusta olisi mies tullut. Tai laitettu sinulle hevonen ja kärryt ja pantu sinut vedättämään kauppiaille jauhoja ja muuta tavaraa. Kovassa työssä oppii kyllä nöyräksi, mutta kun saa vuosikymmeniä laiskuudessa herrastella, niin sitte ei tottele ketään — ei vanhaa "muffaakaan", joka kuitenkin aina sinun parastasi tarkoittaa…
Risto ojensi sanaa puhumatta kylmästi kättänsä ukolle hyvästiksi ja aikoi poistua. Mutta ukko ei siihen tarttunut. Risto otti askeleen, pari, mennäkseen. Silloin ukko hypähti ylös ja tarttui häneen kiini pajattaen hengästyneenä:
— Minulla on Risto kymmenen tuhatta markkaa ja kaikki saat, kun rupeat papiksi. Muuten et mitään.