Juhannuksena — omistajansa nimipäivänä — piti "Lokilla" olla koematka. Silloin tulisivat läheisestä suuremmasta tehdaskaupungista tarkastavat insinöörit ja silloin oli myös määrä juhlia "Lokin" vihkiäisiä vedenneitojen kanssa. Pikku kaupungin hienoin ja parhain yleisö oli koeretkelle kutsuttu. Sen päätyttyä aikoi Tapio pitää suuret illalliset tanssin kerällä kaupungin ulkopuiston sievässä ravintolassa. Siihen tilaisuuteen oli hän tilannut koko asevelvollisuuspataljoonan soittokunnan. Koeretkellä oli mukana vain septetti, sillä enempää ei laivaan muiden vieraiden tähden sopinut. Tapio tahtoi tarjota kerran koko kädellä, kun hänen nuoruutensa ihana unelma nyt oli toteentunut ja noita ensimmäisen "Lokin" naurajia oli vielä monta elossa. Ne tosin kuuluivat toiseen ihmisluokkaan kuin Tapio nykyisin ja katsoivat kunniakseen saada hänelle hattua nostaa. Mutta kaikessa tapauksessa Tapio nautti "Lokistaan" sydämmensä pohjasta, ja sitä nautintoa tahtoi hän muillekin tarjota.
Juhannuspäivä, sydänkesän armas juhla, oli kirkas, täynnä auringon valoa, lintujen laulua, kukkien huumaavaa tuoksua. Jo edeltä puolen päivän kokoontuivat "Lokille", joka oli juhannuskoivuilla koristettu ja perätangossa virui uutukaisena suuri Venäjän lippu, kutsutut vieraat: rouvasihmiset keveässä kesätoaletissa, nuoret neidit värikkäissä suvipuvuissa ja herrat viileässä juhannusasussa. Suuri yleisö oli kokoontunut rannalle katsomaan lähtöä. Niiden joukossa oli ruusuja kauppaava tyttönen. Muuan herroista, kaupungin kaunottaren isä, tupakkatehtailija Löwenstein, kehotti kaikkia mukaan tulevia nuoria naisia koristamaan herrain nuttuin rintapieluksia ruusulla. Hän oli jo ostanut tytöltä sen suuren kopan, maksanut siitä ruhtinaallisen hinnan ja nyt tarjosi ihanan tavarastonsa neitien käytettäväksi. Ne hyökkäsivätkin kilvan vasun kimppuun. Seurasi hetkinen herrain tarkastelu ja sitte kukin löi ritarinsa.
Neiti Löwenstein, parinkymmenenvuotinen kaupungin ensimmäinen kaunotar, jonka kasvojen hipiä oli puhdas kuin vasta satanut lumi, jonka silmät olivat suuret, tummat ja verhotut, hiukset kiharaiset ja kiiltävät kuin musta sametti, povi korkea ja täyteläinen, huulet ikäänkuin valmiit lahjoittamaan hurmaavan muiskun ja vartalo ylevän eheämuotoinen, tulla sipsutteli puettuna mustaan silkkihameeseen ja vaaleaan röijyyn itsetietoisena koko komeudestaan Tapion luo ja pisti ruusun laivan isännän rintaan.
Veri nousi Tapion poskiin ja herpasevaa kuumuutta uhoi hänen ruumiiseensa kaunottaren läsnäolo hänen kiinnittäessään kukan hänen nuttunsa rintapieleen. Herrat huusivat "bravo" ja taputtivat käsiään. Musiikki alkoi soittaa, "Lokki" vihelsi lähtömerkin heleästi, mutta korkeasti, joka kaukaisena kaikuna kuoli kauvas metsien poveen tyynessä juhannusilmassa ja kuului Tapion korvissa ihanalta soitolta. Rannalla olevat hurrasivat ja puistelivat nenäliinojaan ja lakkejaan. "Lokki" loittoni laiturista Tapio itse ruotelin pyörässä. Hän eli kuin ihanassa unessa. Mikään "seuran mies" ei hän tavallisesti ollut ja näistäkin kutsuvieraista olivat useimmat hänelle vain "hyvän päivän tuttuja," joiden kodeissa ei hän ollut edes koskaan käynyt.
Hetken takaa tuli neiti Löwenstein — sekin hänelle melkein ventovieras, vaikka isän kanssa hän olikin lähempi tuttava — ja pyysi saada ohjata "Lokkia". Vesi olikin väljää selkää siinä, jotta ei ollut vaaraa karille ajautumisesta. Hänen jälessään astui kaupungin pormestari, kädessään kuohuva sampanjalasi, ja muita herroja. Tapiolle tuotiin simalasi, sillä yleensä tunnettiin, ettei hän nauttinut väkijuomia. Pormestari esitti Tapion, siron ja soman "Lokin" isännän ja rakentajan maljan ja koko juhlayleisö huusi yhdeksänkertaisen "eläköön" hänen kunniakseen. Yht'aikaa vedettiin laivan keulapuolessa olevaan mastoon kaupungin naisten lahjoittama kolmikulmainen pitkäkielinen lippu, jossa luettiin "Lokki". Sen lipun piti olla puhuvin myötätuntoisuuden osotus "Lokkia" kohtaan kauniimmalta sukupuolelta. Ei missään osatakaan olla niin juhlallisia kuin pikku kaupungissa, kun kerran sille tuulelle joudutaan, sillä siihen on niin harvoin tilaisuutta.
Neiti Löwenstein jätti taas isännälle laivansa ohjaamisen. Herttaisessa säässä kuljettiin sisä-Hämeen ihanimpia seutuja, ohi synkkien männikköharjujen, savipaltteisten viljavien peltojen, poikki tummien selkien, jylhäkköin salaisten vesien. Laivalla oli elämä nuorekasta. Soitettiin, laulettiin, naurettiin. Silloin tällöin kuului korkean lasin kilinä ja kohteliaisuuksia oli laiva kukkuramitassa perästä keulaan ja keulasta perään. Katseltiin taki tilaan "Lokkia" ja nekin, jotka olivat sen nähneet jo moneen kertaan sisäpuoleltakin, eivät väsyneet sen uudestaan tarkastamisessa. Naiset pehmoisilla käsillään hyväilivät salonkien plyyssejä ja silkkejä ja jokaisen täytyi huomata, että "Lokki" ja sen tekijä olivat voittaneet kaikkien sympatiiat, niinhyvin nuorten kuin vanhainkin.
Sen huomasi kaikista parhaiten Armas Brandt, joka viime ajan oli ollut tämän pienen yhteiskunnan ihailun esine. Mutta nyt oli hänet kokonaan työntänyt syrjään "Lokki" ja sen omistaja. Häntä tuskin nyt huomattiinkaan ja siitä syystä oli hän murheissaan unohtunut istumaan laivan peräkannelle yksinään huulet lujasti kiinni ja leuka kepin kantaa vasten. Hänen korviinsa yhtenään kuului sinne ihastuksen huudahduksia ja ne kaikki annettiin jakamattomasti "Lokille". Ne häntä hermostuttivat ja ärsyttivät. Ruveta nyt järki-ihmisten tuolla tavalla kuollutta kappaletta ylistelemään, jonka oli rakentanut sivistymätön ihmiskäsi!
Kuka oli Armas Brandt? Runoilija, Jumalan armosta. Hän oli kaupungin entisen pormestari-vainajan poika ja nuori maisteri. Viime vuonna oli hän julaissut runokokoelman, josta oli paljo puhuttu ja tekijästä suuria ennustettu pääkaupungin sanomalehdissä. Runokokoelmassaan oli hän esiintynyt tunteita kuohuvana romantikkona, laulanut trubaduureista, lemmen käräjistä ritarilinnoissa ja naisen ihailusta. Hänestä luuloteltiin tulevan vallassa olevan kirjallisen maun muuttajan ja ajan harrastusten aatteellisempaan suuntaan ohjailijan. Kaikista maan päällä olevista olennoista uskoi hän itse parhaiten siihen todellakin pystyvänsä. Ja tuo pieni kaupunki, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, oli hänet kohta nostanut hartioilleen ikäänkuin ylpeilläkseen koko maailmalle, että se on meidän kaupungin poika, jolla on sellainen suuri elämän työ.
Tunnustusta oli Armas Brandt saanut erittäinkin kaupungin neideiltä. Ne maleksivat pitkin puistoja ja metsiä hänen runokokoelmansa mukanaan, ja kesäisinä kuutamoöinä itkivät ja haaveilivat, hänen runojaan kuiskaten lempeään yöhön. Ja jokainen heistä lemmen kuumuus povessaan olisi ollut valmis lahjoittamaan sen hehkua Armas Brandtille, jos hän vain olisi tullut pyytämään. Mutta ainoa, joka saavutti nuoren runoilijan suosion, oli neiti Löwenstein. Ja nyt täytyi Armas Brandtin verta vuotavalla sydämmellä nähdä, miten Ada Löwensteinkin unohti kokonaan hänet "Lokkia" ihastellessaan.
Tultiin lopulta perille muutaman suuren talonpoikaistalon laituriin. Siellä oli määrä syödä oikeat maalaispäivälliset viilipiimän kanssa. Ja myös leikkiä siellä oikeaa suomalaista juhannusta.