Pau — pau — pau —, kuului yhtenään.
Sitte seurasi kuoleman hiljaisuus ja viheriä nurmi oli hulveisillaan verta. Ammunta oli kuulunut ravintolaan. Sieltä tultiin katsomaan ja tavattiin Antti Kasuri kuolleena.
Mielipuolena hänen arveltiin ampuneen itsensä, kun oli siihen viereensä kaikki rahansakin sämpännyt. Ja hän sai kunniallisen hautauksen. Mutta joku Antin virkakumppaleista ajatteli asiaa syvemmältä ja lääninrahastonhoitaja löysi tilikirjoistaan mustan täplän. Ei hän sentään tahtonut häväistä Antin muistoa. Hän korjasi asian hiljaisuudessa.
Vieläkin tuossa virastossa muistelevat ylemmät Antti Kasuria mallikelpoisena kamarivirkamiehen alkuna, jonka liiallinen työ hermostutti ja vei mielipuolena hautaan.
Lokki.
"Lokki" oli höyryalus, jolla oli lupa kuljettaa 99 matkustajaa, paitsi lastia. Omistaja itse oli tehnyt sen piirustukset. Ja kun sen piti olla ikäänkuin näyte hänen taidostaan, piti siitä tullakin kokonainen mestariteos. Yöt päivät oli hän sitä sommitellut ja niissä puuhissaan oli hän saanut ikäänkuin uuden elinvoiman joka soluunsa. Ei hän muistanut syödä, ei juoda, eikä nukkua oikealla ajallaan. Tuo mestariteos hänet ravitsi ja hän kokonaan eli siitä kuin nuori tyttö rakastettunsa hyväilyistä. Jo varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin hän vielä työskenteli konepajan työmiehenä kasvot noessa ja viilajauhoja kurkussa, oli hän kyhännyt pienen purren, joka lyhyen matkaa mennä tuprutti höyrynvoimalla sellaista hoppua kuin aristunut peuran vasa ensi kerran pulkan eteen sidottuna. Senkin nimi oli ollut "Lokki". Yleensä sille oli naurettu, sillä se oli ollut ikäänkuin ivateos höyryn kaikkivaltiaasta majesteetista. Mutta tekijä oli katsonut naurajia vihaisesti silmiin ja hän oli sielunsa sisimmässä miettinyt, että vielä maailmassa hänellä pitää olla sellainenkin omatekemä "Lokki", jolle eivät naura. Ja nyt hänellä oli valmiina toisemmoinen "Lokki".
Siellä se tämä toinen "Lokki" kellui tyynen sisäveden pinnalla, kirkkaassa auringon paisteessa luoden järven kalvoon ihanan kuvan itsestään. Siinä se peilaili itseään valkoiseksi maalattuna kuin puhdasverinen kaunotar aamutuoreudessaan suuren kuvastimen edessä. Kaikki oli niin sileää, kiiltelevää, hohtavaa.
Ensin oli "Lokissa" pieni etusalonki, johon myös oli sovitettu pieni ravintola. Konehuone oli ahdas, mutta ei silti liiaksi. Sen takana oli kipparin hytti ja varastohuone rinnakkain, sitte seurasi suurempi yhteisperäsalonki, jossa olivat lihankarvaisella plyyssillä verhotut lavitsat ja seinissä tammikatetus. Täällä oli kaikki suurellista. Sen takana oli pari matkustavien hyttiä, toinen herroille toinen naisille. Vielä oli yläkannella erityinen pienempi salonki, joka oli toiseksi puoleksi puuta, toiseksi lasia. Sen ikkunat olivat koristetut silkkiuutimilla ja peräseinällä oli hienopuitteinen trymoo parhaimmasta hiotusta lasista. "Lokissa" oli vielä sähkökellolaitos, telefooni ja oma sähkövalo. Se oli todellakin erinomainen sisävesialus!
Koko pikku kaupunki rakastui "Lokkiin" ja siitä puhuttiin innostuksella niinkuin ainakin jostain yhteisestä suuruudesta, joka on koko kylän ylpeys. Harvat siihen sisälle pääsivät, mutta jotka pääsivät, tunsivat siitä ikäänkuin arvonsa kasvavan, sillä suuri rahvas sai sitä rannalta ihailla. Ja "Lokin" omistaja tunsi nuoruutensa ihanan unelman nyt toteutuneen. Hän voi laivaansa väsymättä katsella tuntikausia. Kuin silmäteräänsä hän sitä huolti. Erityinen vahti piti olla yöt päivät valvomassa, etteivät joutilaat päässeet tallaamaan sen neitseellistä loistoa.
Köyhästä pojasta oli John Tapio, niinkuin hänen nimensä nyt kuului, päässyt konepajan omistajaksi. Ja tuossa omassa pajassaan omien piirustustensa mukaan oli hän "Lokkinsa" rakentanut. Hän oli lähes neljänkymmenen vuotinen mies ja naimaton, sillä kosia ei hänellä vielä ollut aikaa. Lukea hän taisi kangertelevasti, kirjoittaa sen verran, että sai nimensä vekseliin. Kaikkia yleisiä pohjatietoja häneltä puuttui, sillä ei hän ollut päivääkään käynyt koulussa, niinkuin väliin ylpeillen kehuikin. Mutta hän oli terävä mekaanillinen kyky, ja joku häntä puoleksi ivalla nimitti "pikku Edisoniksi". Ei hän suinkaan ollut kaunis mies: kasvot olivat kuivat, laihat ja vähän teirenpilkkuiset. Vartalo oli pitkä, mutta vaatteet silti riippuivat löyhästi hänen päällään kuin lippu tangossaan tuulettomalla säällä, sillä ruumiissa ei ollut ollenkaan ryhtiä.