Mutta noita rahoja ottaessaan tuli hän pudottaneeksi kynästään suuren mustetäplän sen summan kohdalle, jossa erehdys oli. Hän veitsellä raappi ja raappi sitä, mutta huononi se jälki vain. Silleen sen lopulta täytyi jättää.
Mutta jos Antilla ollessaan v.t. lääninrahastonhoitajana ennen oli ollut vähän unta ja ruoka maistanut huonosti, niin nyt se vasta vaiva alkoi. Ja päivisin hän oli hajamielinen. Pois panna rahat mietti hän, mutta ei hän tullut sitäkään tehneeksi. Ja niin loppui viransijaisuus, että rahat jäivät Antille.
Antti kärsi omantunnon tuskia, oli virastossa sietämättömän arka ja melkein pelkäsi nähdä varsinaista rahastonhoitajaa. Korvat herillä hän nyt tarkkaan kuunteli, mitä mikin puhui, ja kaduilla hän vältteli poliiseja. Asuntonsa eteisessä jos kuului askeleita, niin hän säikähtyi ja kun hän kuuli jonkun siellä häntä kyselevän, oli hän kauhusta pyörtyä, sillä hän kuvitteli mielessään tulijan komisariukseksi, jolla oli vangitsemiskäsky. Hän kuuli muuten ääniä sielläkin, missä oli haudan hiljaisuus sillä hänen hermonsa olivat menettäneet tasapainonsa.
Pari viikkoa hän hoippui tällä tavalla, mutta sitte tuli hän sanomattoman synkkämieliseksi ja jäi sairauden takia pois virastosta. Mutta nukkua hän ei voinut. Levotonna ja ahdistettuna hän aamusta iltaan ja läpi yönkin taivalti huoneensa lattiaa.
Muutamana iltapäivänä hän pistäysi rautakauppaan ja osti kuusilatinkisen revolverin. Vedet tulivat hänelle silmiin, kun hän sitä taskussaan kantoi. Koko kulunut elämä sukelsi mieleen. Nyt se tuntui ihanaltakin, sillä olihan siellä joitakin muistoja, jotka lämmittivät. Poikasena hän oli aina vienyt jouluruokia köyhälle tädille, rippikoulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut muutamaan sievään tyttöön, kerran nimipäiväksi oli hän ostanut äitivainajalleen hamekankaan. Heidän vanhalla kartanollaan oli ollut suuri raita ja tuomipuita. Suvella juoda niiden juurella teetä auringon laskiessa, kun koko läheinen kangas hohti valon runsaudessa, oli kerrassaan ihanaa. Tai soittaa viulua tuoreella nurmella päivän mailleen mentyä yksinäisen linnun läheisessä metsässä laulellessa!
Ylioppilaaksi tullessaan oli hänkin unelmoinut voivansa jotain tehdä isänmaansa eduksi…
Antti kokosi asunnossaan rahansa ja tovereinsa antamat velkakirjat, sitoi ne yhteen kimppuun, työnsi kimpun toiseen taskuunsa, revolverin toiseen ja lähti matkalle — viimeiselle. Yht'äkkiä tuli hänen sieluunsa kauhea tyhjyys ja vedet kuivuivat silmistä. Tunteiden heruvat hetteet sulkeutuivat ja itsemurhaajan kylmyydellä läheni Antti ulkopuistoa. Siinä olevasta ravintolasta tuikki tulia. Puiston satavuotiset kuuset olivat totiset vienossa kuutamossa ja ulompana kuului syksyisen aallon loiskinta rantaa vasten. Sitä kohti käveli Antti. Hän tuli rannalle, näki merellä sisäsaariston hämärät maat, mutta ei yhtään elävää sielua. Laine vain löi yksitoikkoisesti jääkohmeiseen rantaan ja kuun valo oli surullinen.
Antti istui kivelle, otti esille rahakimppunsa, repi sen pieniksi palasiksi ja huokasi ääneensä:
— Säästäväisyyteni uhrina minä poistun elämästä. Nuoruuteni on ollut vain saiturin hävittömyyttä, pohjatonta kurjuutta. Kun minun olisi pitänyt iloita ystävistä ja tovereista, nylin minä vain heitä. Nuoruutta, tosi nuoruutta ei ole minulla ollut ollenkaan, vaan lapsuudesta astuin suoraan vanhuuteen. Haudassa olen elänyt ja nyt menen vielä pahempaan…
Hän sitoi nenäliinan silmilleen, asettui pitkälleen ruohikolle ja revolverin oikean ohimonsa kohdalle.