Mutta itselleen sopivampaa virastoa kuin lääninhallitus ei hän olisi voinut valita, jos hänestä kerran piti tulla virkamies. Sillä mitään kykyä ei tässä virastossa vaadita sellaisilta alemmilta kuin reistraattorit ovat. Ja kykyä ei, taivas paratkoon, Antissa ollut hitustakaan. Työjuhta hän oli, kone, joka kävi, kun pantiin käyntiin, mutta ei mitään muuta.
Hän viihtyi erinomaisen hyvin tuolla suuressa salissa pienen pöytänsä ääressä. Ei hän puhunut kenenkään kanssa muuta kuin mitä välttämätöntä oli, piti mallikelpoisessa järjestyksessä paperinsa, ja nautinnokseen joskus purasi neilikan leveiden hampaidensa välissä. Lopultakin ylemmät virkamiehet huomasivat hänen rehellisen työintonsa ja uskoivat hänelle silloin tällöin pienen luottamustoimen.
Antti oli maalinsa saavuttanut. Hän rakasti persoonallisesti noita ylempiä, ihaili kaukaa lääninsihteerin kultasankaisia rillejä, jotka istuivat aivan nenän nokassa, hiukan hopeaista tukkaa ja tavattoman suurta vatsaa. Kun se istui virastohuoneessaan soittokello nenänsä edessä vihreäverkaisen pöytänsä takana, oli se Antista komea näky, jotta hänellä ääni värähti ja hän punastui korvalehtiin asti, kun hän sille siellä asiansa toimitti.
Toiset kanslistit juttelivat aina lomahetkinään tytöistä, "skruuvin" pelaamisesta, ajoretkistä ja suvisin polkupyörämatkoista. He koettivat loistaa sukkeluuksilla, lähetellen väliin myrkkysanojaan Antillekin vasten naamaa. Mutta kaikki tuo puhe meni Antin yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitäpä hän huoli niistä ja niiden jutuista!
Ja voi sattua niin, että silloin kun paras myrkkynuoli ammuttiin häneen ja koko joukko äänekkäästi nauroi, hän ei sitä yhtään huomannut, kun paraallansa aivan kiintyneenä itseensä laski, miten paljon korkoa hänen säästöönpanonsa sen kuukauden lopussa tekivät. Antilla oli omat intressinsä ja heillä omansa!
Vähitellen alkoivat "toverit" lainata Antilta rahoja. Antti oli siihen kyllä halukas korkoa vastaan, mutta hän vaati velkakirjan ja kaksi takuumiestä. Kanslistien luotto ei ole tässä maailmassa paraimpia, ja siksipä Antin liike kasvoi. Hän otti rahansa pois säästöpankista ja sijoitti ne paremmin tuottaviin lainoihin. Eivätkä "toverit" jättäneetkään maksujaan Antille suorittamatta, sillä edeltäpäin selvitti aina Antti sen ja sen kuukauden maksettaviksi lankeavat lainat lääninrahastonhoitajan kanssa asianomaisten kuukausipalkoista, jos hän nimittäin epäili. "Pankkiirin" arvonimen oli jo Antti hankkinut itselleen ja hän sitä melkein ylpeydellä kantoi, sillä osottihan se, ettei ainakaan hän ollut velassa.
Muutamana suvena määrättiin Antti virkaatekeväksi lääninrahastonhoitajaksi. Silloin hänen sydämmensä oli paisuksissa ilosta kuin keväällä puroset tulvavedestä. Hänen näppinsä erityisellä lämmöllä käsittelivät setelipakkoja ja kun hän sai suorittaa palkkoja ja muita maksuja lääninrahastosta, teki hän sen oikein viranomaisella komeudella, jäykästi ja välinpitämättömän kylmästi, jotta näytti kuin olisi hän kullan keskellä syntynytkin ja ensimmäisen pukunsa taskut jo olleet seteleitä täynnä. Istuessaan uhkeiden kassakaappien sivulla siellä rahastohuoneessa, tahtoi hän rahanottoluukulle tuleville näyttää, että hän oli mammoonan valtias ja että se maailma se oikeastaan kuului hänelle. Mutta kun virastotunnit olivat loppuneet ja hän pani pois jäännökset käsillä olleista rahoista, piti hän hajamielisenä pitkän aikaa setelejä kämmenellään, sillä niissä oli sellainen verta liikkeelle paneva voima, että ne hurmasivat häntä. Voi jos ne olisivat olleet hänen omiaan!
Ja kotonaan ajatteli hän vain seteleistä — seteleistä! Öisin uneksi hän seteleistä. Hän oli kuleskelevinaan silloin metsässä, jossa puiden lehdet olivat sadan markan seteleitä ja niiden seassa ikäänkuin kukkasina joukossa viiden sadan markan seteleitä. Antti niitä noukki ja noukki, mutta ne muuttuivat hänen kädessään tuhkaksi ja kun hän sitä kummeksi, heräsi hän. Hänen ruumiinsa oli silloin hiestä märkä. Hyi sitä sellaista mielenliikutusta! Nyt rupesi kiusaaja häntä ahdistamaan. Eikö hän mitenkään voisi saada kaapatuksi itselleen jotain vähäistäkään summaa? Se ahdisti häntä yöt päivät. Rahastossa laski hän aina ensi kerralla väärin ja sai useasti toistaa, jos mieli olla antamatta liikoja tai liian vähän. Ruoka ei maistanut eikä unikaan. Mies oli kuin nousevassa kuumeessa.
Hän kävi tilikirjain läpi, eikö hän löytäisi sieltä erehdystä omaksi edukseen. Kylmä hiki valui hänen otsaltaan sitä tehdessään. Mutta viimeinkin löysi hän erehdyksen. Varsinaisella rahastonhoitajalla oli tullut ykkösen erehdys muutamassa suuremmassa yhteenlaskussa tuhansissa ja se oli hänen edukseen. Rahastossa oli tuhat markkaa enemmän kuin mitä laskujen mukaan piti olla.
Antin kädet vapisivat kuin pakkasessa, kun hän siirsi 1,000 markkaa rahastosta taskuunsa. Kun rahasto oli hänen hoidettavakseen uskottu, ei oltu pidetty silloin mitään tarkastusta, koska toimi uskottiin hänelle varsinaisen rahastonhoitajan esityksestä ja vastuulla. Antin siis ei tarvinnut pelätä mitään.