Hän palasi takaisin ateriansa ääreen, söi nyt sitä kuin arkipäiväisintä rokkaa ja ryyppäsi sampanjaa kuin olisi se ollut hapanta maitoa.
Taas tultiin hakemaan telefooniin. Lulle kieltäytyi menemästä. Mutta kun pyyntö uudistettiin, lähti hän. Se oli päätoimittaja, joka käski hänen tulla heti toimistoon, sillä siellä oli erityistä tehtävää. Tämä viimeinen se katkerinta oli. Ennen toimistoon menoaan päätti Lulle kuitenkin pikimiltään käydä Lassen luona edes tervehtimässä. Ruoka jäi kesken syömättä ja sampanjan ajoi hän sellaisella kiireellä sisäänsä, jotta kartanolla hänen mennessään se tuli ulos. — Hyi p—le, sylki Lulle ja oli läkähtyä. Hän tuli Sentraalihotelliin, kysyi ovenvartijalta Lassea, mutta sai jyrkän kiellon. Ei se asunut siellä. Lulle väitti vastaan ja lähti varmuudekseen etsimään. Mutta turhaan. Ei näkynyt Lassea eikä palvelusväki hänestä mitään tiennyt.
Ehkä se oli kohta mennyt vähän kaupungille. Ja Lulle lähti riipomaan toimistoon. Ja taas helle tuntui ja kuumuus korvensi. Toimistossa ei ollut ketään. Lulle meni päätoimittajan asuntoon. Siellä sai hän kuulla, että lepäämässä on vielä mies.
Lulle kummaili tätä sotkua ja alkoi jo epäillä. Nyt riensi hän suutuksissaan asessori Tujulinin luo pelaamaan vistiä, mutta tapasi "sedän" sängystä reumatismissa voivottelemassa. Jo uskoi Lulle tulleensa petetyksi ja raivostuneena painalsi hän hovioikeuden puiston uimahuoneeseen, sillä hän vaahtoi hiessä kuin läpiajettu ori. Saatuaan hopusti vaatteet päältään syöksyi hän suin päin veteen, jotta uimahuoneen vartiamatammi säikähtyneenä juoksi katsomaan. Mutta siellä vedessä Lulle pulikoi kauvan kuin sorsa ruohorantaisessa lammessa. Hän oli vedessä selällään, päällään ja jos jonkin puolin. Lopultakin hän oli päässyt oikeaan nautintoon. Ja tämä nautinto olisi ollut jo äsken saatavana, ilman suuria kulunkeja! Mutta sopi sitä nyt katua.
Seuraavana päivänä kysyi Abba Lullelta toimistossa, onko hän tavannut Lasse Silfveniä ja oliko hän eilen setä Tujulinilla nimipäivillä. Ja kysyessään koko mies oli niin pirullisen näköinen, jotta Lulle kohta arvasi, kuka se eilinen vehkeilijä oli ollut. Lulle tulistui, hänen kasvonsa muuttivat väriä ja hän karkasi Abbaa kohti. Samassa tuli päätoimittaja. Abba päästi suuren naurun, mutta Lulle istahti takaisin tuoliinsa. Abba kertoi päätoimittajalle koko jutun, miten hän kauppiasklubissa oli kuullut Lullen aikomukset herkutella, miten hän oli mennyt rakennukseen toisella puolella porttia ja pannut telefoonissa äänensä muuttamalla toimeen koko narripelin hauskuudekseen. Päätoimittaja nauroi, jotta oli katketa, mutta Lulle nousi juhlallisesti ja pyysi eroa toimestaan. Ei hän ole koko maailman narri, sanoi hän. Nyt päätoimittaja huomasi asian vakavan puolen ja rupesi lepyttämään Lullea. Ja lopulta asia sovittiin siten, että Lulle antaa Aballe anteeksi, ja Abba sopivassa tilaisuudessa tarjoaa Lullelle pullon sampanjaa.
Saiturin alku.
Säännöllisesti kuin kello, joka vedetään joka aamu kului Antti Kasurin elämä. Hän oli lääninhallituksen reistraattori, siis alimpia nappuloita virkakoneiston suurissa rattaissa. Mutta ei kuvernöörilläkään ollut suurempaa virkavelvollisuuden tuntoa kuin Antti Kasurilla, eikä voinut olla, sillä jos sitä olisi ollut enemmän, olisi se tehnyt miehensä suoraan hulluksi. Pieni oli mies kooltaan, mutta jokainen ruumiin osa ilmaisi tiukkaa luonnetta. Siitä kertoi luja, ohuthuulinen suu, pieni, mutta hiukan ulospäin koukkeneva nenä, tummat silmät ja suuret viikset, mutta ennen kaikkea luinen alaleuka, jossa parran kasvu jo koulun alaluokilla oli havaittavissa. Tämä parran kasvu oli sitte jälestäpäin ihmeteltävän runsas ja toi mieliharmia Antti Kasurille, kun hänen täytyi kulkea niin usein parturissa ja viskata sille rahojaan kuin kaivoon. Säästäväisyys oli ollut aina Antin huomattavimpia puolia ja hänestä vielä tulisi — niin luultiin — voipa herra, jolla on säästöpankissa tuhansia.
Esimerkkinä tästä meidän päivinämme harvinaisesta säästäväisyydestä mainittakoon, että Antti ylioppilaana ollessaan ei kävellyt pääkaupungin katusilla muuta kuin mitä välttämätön tarve vaati, sillä kengät olisivat tarpeettomasti kuluneet. Mutta muutamana iltana hän oli ollut halukas lähtemään vain huvikseen kiertämään Töölön lahden ympäri, vaikka oli syksyinen huono siivo. Sitä ihmeteltiin, mutta jälestäpäin saatiinkin tietää, että Antilla silloin oli lainakengät, asuintoverinsa kengät, kun omat olivat korjauksilla. Koulussa ollessaan hän kerran hullautui ostamaan narikasta viidentoista pennin prenikan, mutta joutui sitte katumapäälle ja kuletti sen takaisin, koska siinä muka oli hometta, vaikka oikeastaan hänen säästäväisyytensä oli syynä makeisen takaisin vientiin.
Ei tarvinnut Antille pikku poikanakaan selittää rahan arvoa. Ja vanhempana oli raha Antin taskussa yhtä varmassa turvassa kuin timantti jonkun juvelikauppiaan kirstussa. Viisi penniäkin on rahaa, selitti hän aina vakuuttavasti, kun joku kiusasi häntä ostamaan papirossia. Itse ei Antti polttanut kuin silloin, kun oli tarjona muiden tupakoita eikä hän eläissään ollut ostanut olutlasiakaan. Useampia vuosia kulki Antti varsin huonoissa vaatteissakin, vaikka hänellä kyllä olisi ollut varoja laitattaa itselleen silkkirinnuksiset nutut. Oli oikein paha nähdä hänen maleksivan likaisissa kaulustoissa, takin samettinen kaulus rikki ja housun lahkeet resusina. Vaatteita hän ei uusinut moneen vuoteen. Ja jos tahtoi innostuttaa Anttia puhelutuulelle, ei tarvinnut muuta kuin mainita Helsingin räätälien ja lääkärien kalleudesta, niin jo mies lämpeni puhumaan. Edellisistä oli yksi ottanut häneltä talvipalttoosta sata markkaa, ja jälkimmäisistä taas eräs kolmekymmentä silmien hoidosta. Heitä ei voinut Antti koskaan unhottaa ja vaikka hän ei juuri mielellään kironnut, ei hän säälinyt singottaa näiden muistolle väkevää kiroussanaa.
Kun Antti oli suorittanut kameraalitutkinnon, kirjoitettiin hän kanslistiksi lääninhallitukseen. Kolme vuotta hän siellä tuhersi palkatta ylimääräisenä, puhtaaksi kirjoitellen uloshakemuspäätöksiä, jotka aina vain vakaannuttivat häntä säästäväisyydessään, kunnes kun reistraattorinvirat perustettiin, hänestä tehtiin sellainen virkamies puolentoista sadan markan kuukauspalkalla. Kyllä se olikin ollut katkeraa tuo palkatta palveleminen, mutta sivutöillä, joita hän teki myöhäisiin öihin asti, oli hän silti pysytellyt velkautumatta. Epätoivoisena oli hän supistanut ravintonsa kahdeksi ateriaksi päivässä ja heittänyt pois kahvin juonnin. Yhtenään oli hänellä ollut kynnet kirjoitusmusteessa, eikä ainoastaan kynnet, vaan myös toinen puoli tukkaa. Hän kun oli sellainen ujo pieni mies, ei hän kohta pullahtanut esiin huomatuksi kuplaksi viraston tyynessä suvannossa, vaan pursuili kuin savisilmäke syrjässä koko maailmalta. Ei hänellä ollut yhtään ystävää eikä yhtään vihamiestä. Molempia itselleen luomaan oli hänen persoonansa liian tehoton.