Rannassa erottiin, mentiin kotiin muuttamaan pukua ja sitte puistoravintolassa tavattaisiin jälleen toisiaan.
Ja siellä tavattiinkin. Siellä olivat tanssit ja illalliset. Soitto vyöryi aina kaupunkiin asti ja jokainen kaupungin asukas tiesi kertoa toiselle, että siellä "parkissa" Tapion patruuna viettää "Lokkinsa" juhlaa. Etelä-Suomen vienossa juhannusyön hämärässä sytytettiin kokkoja puiston rannoilla palamaan. Illan yleisö oli nyt kursailevammalla, aristokraattisemmalla tuulella. Tapio sydämmestään nautti, että hän oli tämän pauhaavan musiikin, räiskyvien kokkotulien, komeiden illallispöytien, koko tuon hienon yleisön isäntä. Hän oli päivän sankari ja kaikki hänelle hymyilivät, niinhyvin nuoret neidit kuin vanhat herrat.
Neiti Löwensteinkin oli aulis tuon tuostakin lähettämään hänelle herttaisen hymyilyn kiitäessään tanssiin yhden ja toisen kavaljeerin ohjaamana, useimmin Armas Brandtin, joka nyt koetti korvata päivällistä tappiotaan, ja nautti erityisesti siitä, ettei Tapio tanssinut, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut.
Mutta Tapio hautoi toisia tuumia. Tänä päivänä oli hänelle auvennut kokonainen uusi maailma: hän oli rakastunut kaupungin ensimäiseen kaunottareen. Ja aina kun Ada Löwenstein häntä lähestyi, läikähti verta hänen teirenpilkkuisille kasvoilleen. Armas Brandt vaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan hääri yhtenään Adan kintereillä. Mutta Tapion patruuna oli päättänyt siirtää poikanulikan pois varpailtaan. Tänä päivänä uskalsi hän pelata täydellä panoksella.
— Tupakkatehtailla Löwenstein oli tuonut mukanaan raketteja kenellekään siitä sanaakaan hiiskumatta. Tapion korvaan hän kuiskasi, että tämä tulisi hänen kanssaan raketteja sytyttämään. Hän tahtoi hämmästyttää koko illan yleisön. Hän olikin tuon pikku kaupungin hovimestari.
Tapio lähti Löwensteinin kanssa raketteja sytyttämään. Ensin pyysi hän kuitenkin saada ilmaista vähäisen salaisuuden "veljelle" ja vei hänet kanssaan puistoon muutamalle syrjäiselle penkille.
— Eihän se niin hullua ole. Ethän ole vielä neljänkäänkymmenen mies ja tehtailijoita olemme molemmat. Ja sinullahan on tunnetusti varoja, joita ei minulla niinkään ole. Minä puolestani suostun, jos vain tyttö sen tekee.
Löwenstein sytytti ensimäisen raketin. Se sihisi, kohosi korkeuteen, räjähti ja putosi monivärisinä kielekkeinä alas. Kohta jälkeen sytytti hän toisen. Raketit herättivät ravintolan verannalla olevissa huomiota. Pian tuli yleisö salistakin niitä ihailemaan, jotta soittajat jäivät soittamaan kuumaa valssia tyhjille seinille.
Kolmas raketti paukahti taas ylös ilmaan. Herroja tuli Löwensteinin ja Tapion luo. Löwenstein jätti rakettien sytyttämisen heidän huostaansa ja puikahti pois Tapion kanssa, käyttäen tilaisuutta hyväkseen. Herättämättä ollenkaan huomiota, sillä kaikki olivat niin raketteihin innostuneina, onnistui hänen laittaa Ada-tyttärensä ja Tapio kahden kesken.
Tapio käveli polvet notkahdellen, sillä hänen jaloissaan tuntui sellainen outo puutumus, Adan kanssa, rakettien yhtenään ilmaan hulmutessa, poispäin ravintolasta. He menivät kohti muuatta kokkotulta, ja istahtivat sen valostamaan kioskiin. Ada ymmärsi koko kävelyn vain hetkellisenä vilvotteluna. Mutta tuo Adan myöntyväisyys varmensi Tapiota. Ja hämärä häntä rohkaisi, kesäyön lämmin henki teki hänet melkein tunteelliseksi ja koko päivän menestys oli häntä niin kohottanut, että hän ilmoitti rakkautensa Adalle eheässä, hänestä itsestäänkin hämmästyttävän onnellisessa muodossa.