Veri karkasi Adan aivoihin hämmästyksestä. Ensi silmän räpäyksessä mietti hän sireenin oksalla, jonka hän heidän kioskiin tullessaan oli taittanut, lyödä Tapiota vasten kasvoja ja paeta häntä kuin vuorenluolan peikkoa, joka metsäimpiä luokseen houkuttelee.

Mutta hän kohta tyyntyi, sillä hän muisti "Lokin", jota koko kaupunki ihaili. Ja hän oli kuullut Tapiosta puhuttavan vain hyvää. Hän oli rikas, oli konepajan omistaja, niin harvinaisen siisti elämälleen ja nyt koko illan yleisön, kaupungin parhaimman, hienoimman yleisön isäntä…

Armas Brandt oli varaton, hänen aineellinen toimeentulonsa häilyi vielä taivaan ja maan välillä. Ja "Lokki" tarjosi paljon enemmän hauskuutta kuin Brandtin runokokoelma…

Ada oli laskunsa tehnyt. Hän myöntyi. Tapiolle nousi tämä menestys päähän. Hänestä tuntui kuin olisi hän parhaallaan tyhjentämässä maailman riemun kaikkinaisuuden maljaa. Hän tempasi Adan rajuun syleilyyn. Se häntä hurmasi, huumasi, meni läpi ruumiin kuin sähkön isku ja uuvutti kuin tuores, kirkas kevätpäivä.

Mutta Ada tunsi nenässään hiuksen hikeä ja kun hän mansikkahuulillaan suuteli Tapiota poskelle, otti siinä vasten hänen huuliaan kova luu. Mutta nyt olisi "Lokki" hänen ja hän voisi sillä tästäpuoleen panna toimeen tämän päivän kaltaisia retkiä, milloin vaan haluaisi. Ja hän pitäisikin noita järviparaadeja tiheään.

Illan ohjelma päättyi Adan ja Tapion kihlauksen ilmoittamisella, sillä Löwenstein tahtoi aina pitää kiirettä. Silloin menivät nuorten herrain silmät pystyyn. Tuota he nyt eivät kuitenkaan olisi tahtoneet. Ja kaikkein katseet naulautuivat Armas Brandtiin, joka vienosti värisi vaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan. Hänen nenäkakkulansa kävivät kosteiksi liikutuksesta.

Ylen onnellisena saattoi Tapio morsiamensa hevosella hänen kotiinsa aamupuoleen yötä. Vieraat alkoivatkin jo harveta. Ainoastaan rypäs herroja jäi jatkamaan juominkia ja laulaa hoilottamaan kirkkaassa suviaamussa, jolloin lintu oli jo aikaa herännyt ja talonpoika kiirehti pelloltaan aamiaiselle.

Heidän joukkoonsa liittyi Armas Brandt.

— Näitkö sinä, ritari-laulaja, että meidän ajallamme kositaankin höyryllä, ivaili muuan herra Brandtia.

— Trubaduureille näyttävät meidän neitosemme pitkää nenää, säesti toinen.