Brandt käänsi heille selkänsä ja läksi pois. Mutta tämä tapaus oli havauttanut hänet huomaamaan, että nykyajan ihmisiin keskiajan ihanteiden istuttaminen on hedelmätöntä työtä.
Pääkaupunkiin.
— Iloisella elämälläänhän se Auvonen itsensä tappoi, puheli aina nauru suussa kauppias Kaakkuri edeltäjästään puodissaan, kun ne kauvempaa olevat ostajat entistä kauppiasta kyselivät.
Ja Kaakkuri oikein nautti siitä, että sai noin puhua, kun Auvos-vainajan poika Asko, hänen nykyinen puotilaisensa, sattui puodissa olemaan. Auvoset olivat näet pitäneet suurellista elämää, kunnes lopulta tuli kuperkeikka ja kaikki vasaran alle. Ja hullunkurisinta oli se, että Auvosen entinen renki Kaakkuri nyt kohosi kauppiaaksi. Huutokaupassa hän oli ylin huutaja, hän, joka oli aina saanut kuskata Auvos-vainajaa, kun tämä ajeli kaupunkimatkoilla karhun talja reen perällä ja hoilottava aisakello täydessä soinnissa. Kaakkuri oli ollut Auvosen talossa yhtenä terävähampaisimmista rotista nakertamassa rahalaatikon pohjaa.
Askoa kohdeltiin Kaakkurissa renkipojan tavalla. Mutta hän oli lujaluontoinen, purasi vain hammasta pahimmissa pinteissä eikä kyyneltä silmistään valuttanut.
— Tuo poika menee vielä maailmassa pitemmälle kuin isänsä, sanoi hiljaisuudessa Kaakkuri rouvalleen, joka oli entinen karjapiika ja tuoksui vieläkin navetalle.
Sentähden saivat he vielä suurempaa halua "koetella Askoa". Asko oli nerokas ja ymmärsi ajan oloon heidän typeryytensä. Puotipoikanakin isäntänsä rinnalla hän sivistyneen ihmisen silmissä näytti itse kauppiaalta ja Kaakkuri makasiinirengiltä, joka hän todellisuudessa ennen oli ollutkin. Asko hoiti kirjanpidon ja teki aina kaupat pitäjään säätyläisten kanssa.
Asko oli käynyt kansakoulun ja hänellä oli kova lukuhalu. Vähistä palkoistaankin säästi Asko niin paljon, että hän tilasi Uuden Suomettaren itselleen. Tuosta jo Kaakkuri vaimonsa kanssa sai sen luulon, että Asko varasti heiltä. He vakoilivat Askoa jos jollakin tavalla. Pienestä pyöreästä lasiruudusta, joka oli puotikammarin ovessa, tähtäsi usein naissilmä Askoa hänen kauppaa tehdessään, varsinkin jos itse Kaakkuri oli poissa puodista. Kun Asko oli syömässä, käytiin sillä aikaa laskemassa rahat puodin laatikossa. Lopuksi muutamana iltana pudotti rouva tahallaan Askon kammarin lattialle kymmenen markan setelin hyvin näkyvälle paikalle. Mutta aamulla ilmoitti Asko löytönsä ja rouva vähän häveten omisti tuon kymmenen markan setelin omakseen.
Kun Asko oli neljä vuotta palvellut Kaakkurilla, sai hän tulisen halun päästä Helsinkiin. Se oli omituinen päähänpisto, jonka silti Uuden Suomettaren lukeminen lienee vähitellen kypsyttänyt, vaikka se nyt yht'äkkiä pulpahti esiin. Koko Kaakkurissa olo tuntui hänestä nyt kuoleman vaivalta. Vuosien kuluessa saadut nurjamielisyydet kokoontuivat nyt yhtenä sykkyränä painamaan hänen sieluaan. Mutta toiselta puolelta Helsinki kuvittui hänelle ihanana kangastuksena. Hän saisi nähdä yliopiston, senaatin, Runebergin patsaan ja käydä Suomalaisessa Teatterissa, kuulla ylioppilaiden laulua ja edes ulkokausteelta ihailla sitä taloa, jossa Uusi Suometar valmistettiin. Sillä tuo lehti oli hänen parhain ystävänsä, hänen morsiammensa, hänen seuransa, hänen koko maailmansa ulkopuolella Kaakkurin tiskiä.
Ja Helsingissähän niitä on kauppiaitakin ja kauppapuoteja. Hän lyö vähäiset hynttyynsä arkkuun ja lähtee…