Ja hän lähti. Mutta kun hän pääsi Helsinkiin, tunsi hän melkein katumusta, että oli lähtenyt. Täällä pääkaupungissa ei näyttänyt kukaan tarvitsevan niin vähäpätöistä henkilöä kuin Kaakkurin entistä puotilaista. Senpätähden hän murheinen ilme silmäkuopassa nyt katseli Runebergin patsastakin ja muita loistopaikkoja, jotka olivat niin jalon mahtavina tuolla maaseudulla hänen mielikuvittelussaan välkkyneet. Olihan niissä komeutta, ennen näkymätöntä Askolle, mutta eivät ne nyt häntä innostaneet, sillä hänellä oli kauhea nälkä, kun hän ei ollut syönyt toiseen vuorokauteen, sillä viimeisiä rahakipeneitään koki hän säästää ja vasta viimeisessä hädässä niistä luopua. Kaikkiin paikan tiedusteluihin oli hän saanut kieltävän vastauksen.
Suurien herkkutavarakauppojen edustalla hän veti henkeensä niistä lemuavaa imelää tuoksua ja muutaman suuren ravintolan avonaisesta kyökin akkunasta lähtevä ruuan haju viekotteli häntä puoleensa kuin haaska kettua. Ja tässä kaikessa surussa ja elämän kauheudessa alkoi Kaakkurin talo muistua mieleen lämpöiseltä linnun pesältä, josta hän siipisatona suin päin oli pudonnut raakaan, vetelään suohon, joka on täynnä myrkkyhöyryä ja suuria käärmeitä.
Hän päätti poiketa muutamaan halpahintaisen näköiseen ruuantarjoilupaikkaan. Siellä hän istahti tuolille, kuulosteli huoneessa olijoita ja katsoi, kun he söivät. Askolle tuli vesi suuhun, hän meni tiskin luo, pyysi ja sai itselleen kupin lämmintä ruokaa. Hän ahmi sitä suuremmalla nautinnolla kuin metsäkoira jäniksen verta ja tunsi syötyään erinomaisen miellyttävää hyvinvointia. Voimakas liharuoka melkein herpasi häntä, nälkäistä olentoa. Hän jäi edelleen istumaan. Huoneessa, joka oli suuri, mutta matala, jossa oli likaiset seinät ja vielä likaisempi lattia tupakansylen ja muun töryn vallassa, oli syöjiä jos mistä ammatista. Siinä oli mustanaamaisia seppiä, joilla silmät kiiluivat kuin neekereillä, oli punapuseroisia muurareita saven ja tiilen ryönässä, oli hirveän laihoja ja kalpeita räätäliammattilaisia ja pikikyntisiä suutareita, oli selviä ja humalaisia, nuoria ja vanhoja, ehytruumiisia ja raajarikkoja. Tuo ontui, tuolla oli puujalka, tällä ei ollut toista kättä; muutamalla miehellä ei ollut nenää, vaan litteä mykerö sen kohdalla ja yhdellä olivat kasvot aivan mustelmissa ja kuhmuissa. Se oli Helsingin pohjakerrosta, joka täällä aterioitsi, sen katulikaa ja maanalaisten komerojen eläjiä. Lähemmin heitä tarkastellessa puistatti Askoa, että jos hänkin joutuisi tämän mustan seurakunnan yhdeksi jäseneksi. Monen kasvoilla istui pahe kunniaistuimellaan ja Askon mieleen muistui raamatusta syntiset ja publikaanit heitä nähdessään. Tällaista joukkoa ei Asko ollut osannut arvatakkaan Helsingissä olevan. Hänen silmissään siellä maalla oli Helsinki ollut vain ylioppilaslaulun, tieteen, taiteen ja kaiken isänmaallisen henkevyyden koti. Sellaisen Helsingin oli hän luonut itselleen Uudesta Suomettaresta. Mutta mitä pitikään hänen nyt nähdä!
Alakuloisin mielin lähti hän pois ruokapaikasta. Jumalan viljankin tuntuivat onnettomat häpeämättä tekevän ivansa esineeksi.
Asko majaili muutaman ajurin luona. Tullessaan rautatieasemalle oli hän siihen osunut. Kun Asko valitteli hänelle hätäänsä, silmäsi hän merkitsevästi Askon pieneen matka-arkkuun, jossa olivat hänen vähät rihkamansa, mitä hän ei päällään tarvinnut. Ajuri sanoi:
— Vie panttipuotiin!
Tämän laitoksen merkityksen selitti sitte ajuri perinpohjaisesti kuin joku suuri kansanpuhuja rahvasjoukolle jotain nykyajan yhteiskunnallista kysymystä niin hohtavassa valossa, että Asko kopeloi arkustaan uudet maalla tehdyt villavaatteensa ja lähti panttilaitokseen ajurin opastamana.
Panttipuodin edustalla vaati ajuri opastuksestaan 50 penniä. Se oli viimeinen hopearaha Askolla ja sen kyllä ajurikin tiesi. Mutta antaa täytyi.
Panttipuodin sisälle tullessaan Asko säikähti kuin jos hän olisi kynnyksellä astunut sähisevän käärmeen päälle. Täällä tuntuivat olevan oikeat pimentolan markkinat. Tuossa venäläinen tensikka kaupitteli herran isäntänsä olkapoletteja muka niiden hopean arvon tähden, muuan rietaskasvoinen tytön hoilake veti esiin paperista hiuksen hienot korvarenkaat, joiden piti olla kultaa, vanha huokaileva nainen kiiltelevässä tohvelikapassaan pani esille tiskille sylyyksen liinavaatteita ja muuan renttuherra tinki mitättömän pienen kellon kanssa.
Ainoastaan nuo huomasi Asko, vaikka koko huone täysinäisenä huojui samallaisia kauppoja tekevää yleisöä. Joukossa oli tositarpeessa olevia, mutta suurin osa niitä, jotka uhrasivat viimeisensä nautintojen alttarille. Ilma huoneessa oli kuuma, pahalta löyhkäävä ja tuoksahti vienosti viinan katkulle.