Mutta tuossa tuokiossa selvisi jo äidillekin, mitä se Tapani tarkoittaa. Olihan isäkin joskus suvisin, kun oli parempia päiväpalkkoja saatavissa, ostanut jonkun irtonaisnumeron "Sanomia" ja siitä sitte äidillekin ääneen lukenut. Nyt jo äiti alkoikin hoputtaa Tapania juoksemaan kirjapainon konttoriin "ennenkuin muut kerkeäisivät". Ja Tapani lähti Ville Suvaksen kanssa. Ville, joka oli terve ja terhakka, juoksenteli Tapanin edellä kuin nuori koiran penikka, Tapani läähättäen lenkkasi perässä. Villen täytyi aina tuon tuostakin odottaa Tapania. Ja niin sitä lopulta saavuttiin kirjapainon konttorin oven eteen, jossa oli lasiset yläosat ja niissä kullatuilla kirjaimilla "Sanomain konttori". Mutta nytpä ujostui Tapani tuon komeuden edessä, sillä hän häpeili rumaa ruumiinrakennettaan. Ensin hän ei mielinyt millään ehdolla lähteä sisälle. Ville rupesi houkuttelemaan. Ja neuvottelun tulos oli se, että mentäisiin yhdessä sisälle, mutta Ville esitteleisi Tapanin asian. Ja niin tehtiin.
Tuonne konttoriin he työntyivät perätysten yhtä aristellen kuin ennen kansakoulussa opettajan pöydän luo saamaan nuhteita, kun olivat jotain pahuutta tehneet. Villekin jo pelkäsi Tapanin puolesta, sillä nyt hän huomasi, ett'ei Tapani olekaan täysin ehdokaskelpoinen. Tapani jäi pureksimaan lakkiaan taaemmaksi ja seisoi jäykkänä ja kierona kuin maalaisnikkarin tekemä "vaivaisukko" kirkontapulin seinämällä. Hän oli todella yhtä säälittävän näköinen kuin moinen taideteos.
Ville astui peremmäksi. Siellä pulpetin takana istui tummaverinen neiti rillit nenällä ja tukka kiharoituna. Korkealla tuolilla istui jäykkänä kirjoittelemassa kuin olisi joku näyttelyesine. Tuollaista suuruutta ei Tapani ollut eläissään nähnyt. Hänen ruumiinsa lyyhistyi vielä enemmän kieroon, ja toinen silmä tuijotti lattiaan, toinen peräseinällä olevaan suureen sanomalehtipinkkaan.
— Täällä olisi toinenkin poika, joka rupeaisi kantamaan "Sanomia", puhui Ville ja katsoi neitiin.
Mutta se ei ääntänyt mitään eikä paikaltaan hievahtanut. Nyt otti kumma, mietti Ville vilkkaissa aivoissaan. Mutta eipä hän ollutkaan tuolle neidille ilmoittautunut, vaan herra se oli silloin ollut, jolle hän oli asiansa toimittanut. Neitiä ei ollut silloin ollut näkyvissäkään.
— Täällä olisi toinenkin poika… alkoi Ville lujemmin.
— Hiljaa! tiuskasi neiti.
Ville oli pudota omiin housuihinsa ja Tapani mietti jo ottaa jalat alleen, niin huonosti käyttökulkuiset kuin ne olivatkin hänellä. Silloin kääntyi neiti viereiseen huoneeseen päin, jonne ovi oli auki, ja sanoi korkeammalla äänellä:
— Sku faktorn vara snäll och komma lite hit.
Hetken takaa pyörähti viereisestä huoneesta esiin lihava, punakka herra, juuri se sama, jolle Ville oli asiansa toimittanut. Sekin tunsi jo Villen ja kysyi häneltä: