— No, mitäs poika nyt asioipi?
Villen jäsenet kohta terästyivät, hän asemassaan varmeni kuin läheisen ystävän tulosta hätään ja sanoi:
— Eikö herra ottaisi tätäkin toista poikaa kantamaan "Sanomia"?
Herra tähtäsi katseensa Tapaniin, joka sen painosta vienosti vapisi ja sanoi sille:
— Mitenkäs tuollainen raajarikkoparka voi kantaa? Siihen tarvitaan vikkeläjalkaista.
Tapani kävi punaiseksi kuin hehkuva hiili, mutta ei puhunut mitään.
— Kyllä se voi juostakin. Näytä Tapani, että voit! kehoitti Ville.
Tapani kaikessa hämmingissään tajusi, että tuo näytös oli tehtävä. Ja hän lähti lenkkasemaan pitkin huoneen lattiaa. Neitikin havahtui sitä katsomaan. Ja kun Tapani oli lopettanut juoksunsa, kohtasivat neidin ja herran nauravat katseet toisensa. Mutta tulos näytöksestä oli se, että Tapani otettiin Sanomain kantajaksi.
Ja ilomielin lähtivät pojat pois. Tapanin isä, joka oli kirvesmies, tuli aina vasta illalla kotiinsa päivän työstä. Silloin hän oli väsynyt ja tavallisesti alakuloinen. Tuskinpa monta sanaa puhui, vaan syötyään heikon illallisen, johon äiti silti aina koetti hommata jotain lämmintä, jos ei muuta niin haudikasperunoita, tuijotti äänetönnä hetken lapsiinsa ja paneutui sitte levolle. Ja selvästi näkyi, että hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti väsynyt.
Tänä iltana ilmoitettiin kohta isälle, että Tapani on päässyt "Sanomain" kantajaksi. Hän naurahti sen kuultuaan ja hänen kasvoilleen ilmestyi valoisampi ilme.