Kokous hajosi, pöytäkirja tarkastettiin ja esimies oli kirjoittavinaan nimensä sen alle, vaikka siihen paperille tuli vain karkeita koukeroita, jotka sitte kunnankirjuri kokosi esimiehen nimeksi. Kenenkään mieleen ei ollut johtunut, että lapsen isää olisi ensi kädessä kovuutettava.
Mutta sen kohta älysi sen mökin emäntä, jonne Reeta siirrettiin. Hän meni lukkarin emännän puheille.
— Mitenkä lukkarin emäntä ajattelee tuossa Pihlajavaaran Reetan asiassa? kysyi hän tullessaan.
— Taivas paratkoon! Kuka sille minkä mahtaa!
— Kyllä sille jotain mahtaa, jos lukkarin emäntä auttaa minua.
— Teillehän se nyt on sijoitettu.
— Niin on. Myötään hulluttelee siitä seppä-Mikosta. Se meidän pitää saada tänne.
— Minä en koko rahjusta tahdo silmiinikään!
— Ei — ei. Eiköhän emäntä lähtisi minun kanssani sitä hakemaan meille?
Tuotaisiin se katsomaan tekojaan, niin eiköhän tuon herjan sydän
heltyisi, kun sitä ensin kahden kovilla puheilla pehmitettäisiin.
Uhattaisiin ensi suvena ilmoittaa asia piispantarkastuksessa piispalle.
— No ne kyllä kelpaa ne konstit. Onpa tässä aikaa. Pitäähän lähimmäisensä eduksi niin paljon toimia.