Hän sai pitää setelinsä, vieläpä sai samallaisen lisäksi. Palvelijakin sanoi hänelle nyt ystävällisesti hyvästin. Ja siellä sisällä kaiken hienoutensa keskellä herkutteli äveriäs rouva sielussaan sillä tunteella, että oli pelastanut pääkaupungin kurjuuteen joutumasta viattoman nuorukaisen. Tuosta maalaispojasta tuli vielä ajan päälle huomattu liikemies.
Kuvaus ylimaasta.
Pihlajavaarasta, syrjäkylästä, toivat isä ja veli hänet, mielipuoli-naisen, kirkolle, toivoen saavansa kunnan kustannuksella hänet lähetetyksi kaupungin mielisairaalaan. Heillä oli mökki niin kovin ahdas mielipuolen mellastettavaksi. Ja sitte mieltä käänteli kun se huusi ja ulvoi kuin susi nälkäisenä pakkasessa. Väliin olivat he hänen kytkeneet köyteen seinään, mutta siinä ollessaan se oli pureksinut huulensa ja takonut päätään seinään, jotta oli luullut hengen lähtevän.
Semmoiseksi se nyt oli Reeta tullut synnytettyään tuon toisen mukulan samalle Seppä-Mikolle kuin ensimmäisenkin, joka kuitenkin onneksi oli kuollut. Hullu äiti oli koettanut monesti jo saada tappaa tätäkin, mutta se oli estetty. Huhupuheiden mukaan hän olisi ollut avuliaana ensimmäisen lapsensa kuolemassa, mutta silloin hän oli ollut terve järjeltään. Reeta oli ollut pulska ihminen ja hyvin kunniansa tunteva. Seppä-Mikon olisi pitänyt avioliiton lupauksella viekotella Reeta. Ämmät sanoivat Reetan hulluuden syyksi sen, että hänellä oli maito noussut aivoihin.
Isä Pertti oli toissilmä mökkiläinen, rangaistu viinan keittämisestä ja sen myönnistä. Hän ei Reetan häpeästä niin välittänyt kuin rahallisista menoista ja jos seppä Mikko olisi vuodessa maksanut ruokkoa lapsesta sata markkaa, olisi Reeta Pertin mielestä saanut niitä hänelle tehdä vaikka kymmenen. Mitä se ylimaan syrjäkylässä, sellaisessa kuin Pihlajavaarakin, jossa asuu vain kymmenkunta mökkiläistä, maksaa mökkiläisen kunnia. Pöhöh! Jolla on sata markkasia, niin kyllä niitä kunnioita siellä saa ostaa vaikka minkä käskyn rikkomiseen. Mutta Reeta nyt ei ollut tavallista laatua. Rahasta hän ei olisi myönyt kunniaansa, mutta rakkaudesta se nyt oli livahtanut, jota oli surrut niin, että hermosto oli kokonaan heikontunut. Sitte ei hän ollut syönyt eikä nukkunut, jotta oli aina vaan pahentunut sairaudessaan. Nyt oli hän pelottavan näköinen: silmät kuin veripallot päässä ja hurjasti mulkoilevat, alahuuli rikki ja mustat mustalaishiukset sikin sokin päälaella. Väliin kourasi hän vatsaansa, hypähti ja rääkäsi kuin metsän peto. Hävyttömyyksiä hän puhui, kiroili ja pui nyrkkiä nuorille miehille. Häntä käytiin katsomassa kuin kummitusta kunnanhuoneen pirtissä, jonne Pertti oli tyttönsä vienyt, mutta josta heitä molempia pois ahdisteltiin.
Kunnallislautakunnan esimies ei ruvennut omin päinsä puuhaamaan Reetaa lääninsairaalaan, vaan hommasi kokoon kuntakokouksen, jossa asia päätettäisiin. Muutamien päivien takaa se pidettiin. Sinä aikana hoiti apteekkari Reetaa joillakin seotuksillaan, jotta hän sai nukkua. Kuntakokouksessa ei paljon saavutettu.
— Mikäpä niitä kaikkia vaivaisia herrrasväen tavalla hoitamaan. Pidetään kotona ja apteekkari hoitakoon. Pappilan pikku puolella on joutilas kamari, sinne Pertti laittautukoon ja valvokoon siellä tyttöään. Laittaa rautarenkaan seinään ja siihen sitoo. Muuten väljälle ja hyvälle tilalle…
Näin päätettiin. Pertti, kuultuaan päätöksen, rupesi itkemään. Mutta hänelle sanottiin:
— Elä itke toista silmääsikin ulos! Et näe sitte enää viinaa keitellä…
Pappilaan oli jo joku ehättänyt tiedon tästä kunnan päätöksestä. Sieltä lähetti pappi renkipojan juoksemaan henki kurkussa kokoukseen kertomaan, että pappilan nuori varsa on tullut kipeäksi ja että on täytynyt sijoittaa se tuohon joutilaaseen kamariin pikku puolella. Ukot naurahtivat ja käskivät pojan sanoa papille, että hän laittaisi sinne kamariin hevoselle mukavuusastian. Sitte päätettiin laittaa tila Reetalle muuttamaan läheiseen mökkiin pientä vuokraa vastaan. Tässä pienessä tuparähjässä oli jo ennestään toistakymmentä henkeä omaa perhettä ja loisina räätäli muorineen.