Seppä istui nilkun tamman rekeen ja niin lähdettiin kirkolle. Seppä oli vaiti ja akat häntä pelottelivat. Miesparka olikin jo kovin aristunut. Piispaa hän varsinkin pelkäsi. Mutta ämmäin kieli oli kuin rasvattu, kun oli näin hyvin onnistunut.
— Tulleeko tuosta mitään? Enhän minä häntä… uskalsi seppä huomauttaa.
— No tee, miten tahdot! Sittepä hänen näet. Palaa pajaasi, jos tahdot! Ptruu tamma! pidätteli lukkarin emäntä, kun jo varmasti huomasi, mille suunnalle se sepän mieli oli alkanut kallistua.
— Enpä häntä takaisinkaan. Käyn katsomassa.
— Kyllä se seppä saa uskoa, että tästä jotain tulee. Olet lisäksi elänyt huonosti muidenkin kanssa. Ensiksi sinut pannaan jalkapuuhun tuomiokirkon porstuaan kaikkein nähtäväksi kirkon ajaksi ja sitte passitetaan linnaan ja sieltä paraassa tapauksessa Siperiaan. Ja silloin saat sanoa ainaiset hyvästit pajallesi. Kyllä piispa on mies, jolla on valtaa. Etkö ole nähnyt, miten kirkkoherra ja lukkarikin häntä pelkäävät, vaikkei heillä mitään rikoksia ole, lasketteli lukkarin emäntä.
— Ettekö sitte ilmoittaisi piispalle, jos minä maksaisin Reetan parannuskustannukset? tiedusteli seppä.
— Ja nait Reetan, jos hän selvenee, lisäsi mökin vaimo.
— Niin, ja nait Reetan, vahvisti lukkarin emäntä.
— Seppä ei puhunut mitään. Hänen mieltään karvasteli, että hän oli joutunut akkain kynittäväksi.
Tultiin mökille, jossa Reeta oli. Kolmen menivät he sisälle, seppä viimeisenä. Reeta oli päiväseen aikaan irti renkaastaan seinässä. Kun hän näki sepän, kourasi hän helmojaan hypähti ja ulvahti. Sitte hän pärähti remakkaaseen nauruun ja lähenteli seppää. Seppä ujosteli, ei saanut sanaa suustaan ja oli aivan tyhmistynyt. Reeta lensi hänen kaulaansa ja hänen silmänsä loistivat. Seppä koetti estellä, mutta Reeta puristi lujasti. Seppä istahti ja Reeta hänen syliinsä. Mökin emäntä meni irrottamaan Reetaa, joka käpertyi kuin käärme seppään. Reeta murahti vihaisesti, mutta hellitti kuitenkin. Sitte hän taas rupesi nauramaan. Hyvän aikaa katseltiin mielipuolen eljeitä sanattomina.