— Tunnetko sinä häntä niin hyvin? kysyi Runo.
— Ajattelevalle ihmiselle on selvä, mikä hän on: pyytää vain kunniaa ja rahaa, rahaa, se on pääasia, vaikka on kansan parasta ajavinaan, puhui Cajanus.
— Mutta minä liityn häneen — se on luja päätökseni kuin naulan isku.
— Mitä sinusta, Runo, tulee, kun et sinä koskaan kuuntele järkevää puhetta, valitti Aina itkien.
— Mutta voinko minä nyt täysi mies tulla teidän luoksenne elätille?
Ajatelkaa! Onhan minullakin kunniantuntoa.
— Vielä on yksi keino. Me myömme tämän talon Maunulle, saamme siitä 12 tuhatta —, puhui Cajanus pannen ystävällisesti kätensä Runon olalle.
— Onko hän tarjonnut? kysyi Aina itkunsa seasta.
— On. Saat heti lukurahat ja mene Helsinkiin!
— En tahdo kuluttaa penniäkään niistä rahoista, jotka isä kuollessaan on tahallaan tehnyt minulle vieraaksi, sanoi Runo ääni väristen.
— Me emme sinulle mitään voi siis.