— Ette.
— Ajattele maalaispappilaa, siistiä ja pienoisten puiden lomassa suuren kosken yläpuolella! Hanki kiiltelee kevät-auringon säteissä, ilma on kirkas ja raitis. Mennään varhain levolle ja noustaan aikaisin aamulla ja lähdetään aamukävelylle hangille katsomaan koskea. Sitte tehdään päivällä kohtuullinen työ. Luetaan ääneen ja soitetaan illalla. Elämä on aamusta iltaan raitista, tarkoituksellista ja virvoittavaa. Tule meille! Tuollaisen elämän me sinulle tarjoamme luonamme maalla, kuvaili Aina.
Runo oli syvästi liikutettu. Ainan loihtimassa kuvassa oli viehätystä. Silmät kosteina tarttui hän sisartaan kädestä ja sanoi sitä hellästi puristaen:
— Kiitos — kiitos. Mutta minä en voi tulla.
— Mikä sinua estää?
— Kunniantuntoni ja — ja —
— Ja mikä?
— En minä voi sanoa.
— Pelkäätkö sinä, että sinulle siellä saarnattaisiin ja että sinulla siellä sentähden on vaikea olla? Jos niin on, niin minä lupaan siellä heittää sinun suhteesi kokonaan papillisen karvani, vakuutti Cajanus.
— Mutta antakaa minun nyt seurata omaa mieltäni! Minä rukoilen sitä.