Marraskuussa 1899.

Lulle

Oli niin kuuma päivä, jotta luuli vedessä ulkona selällä kalojen itsestään paistuvan. Ja sitte tyven kuin olisi miedoinkin tuulen henkäys eksynyt pois rannikkokaupungin paahtavilta katuloilta. Ilma näytti palavan, sillä sellainen hiostava, lämpöinen utukerros, auringon sauhu, leijaili maan päällä lukemattomien itikoiden siinä kukkurallaan uidessa. Ulkona puiden katveessakin tuntui olo ihmisestä samanlaiselta kuin kuumassa suljetussa konehuoneessa, jossa saa läpimärkänä uida omassa hiessään. Ja tuo merikin, joka pienoisenkin virin käydessä oli niin raitishenkinen ja huokui viileyttä, oli nyt kuin höyryävä muuripata täynnä lämpöistä vettä.

Lähellä satamaa, jossa tuoksui silakalle ja sillille, oli "Annonsbladetin" kirjapaino ja toimisto, niin lähellä, että kun ikkunan aukaisi, niin runsas sillin tuoksu levisi pian hyvinarvoiseen toimistoon ja kiusasi siellä lehden toimittajien ruotsalaisia neniä. Mutta jos taas voimakas merituuli puhalsi vilvakkaana ja tuoreshenkisenä, ryöpsähti se tänne toimistoonkin kuin nuo rentava balsami, jota toimittajat koettivat ahmia sisäänsä, vaikkapa pienen pölyannoksenkin kanssa. Ja tässä suuressa nautinnossa silloin alkoi joku toimittajista merimieslaulun, johon toiset reippaasti yhtyivät.

Nyt oli maanantai-aamupäivä eikä toimistossa ollut muita kuin Lulle, joka oli jonkunlainen välihenkilö toimitussihteerin ja reportarion välillä. Toimittajia oli kolme, mutta nyt nukkuivat vielä toiset kaksi hurskaan unta pää täynnä viimeyötistä kaupungin vapaehtoisen palokunnan 25-vutisen juhlan riemusakkaa. Päätoimittaja, joka ei milloinkaan hikoillut työn tähden, ei tosin koskaan ollut toimistossa aamupäivällä, mutta toinen aputoimittaja, laiska, vetelehtivä Abba, jonka huolena oli kaunokirjallinen ja ulkomaan osasto, virui sängyssään vielä, vaikka hänen virkatuntinsa olikin jo sisällä. Mutta eilisen juhlan viinit ja sampanjat oli maistunut Abbasta, epikurealaisesta, niin maukkailta, että hän, saadakseen niitä oikein maistella, oli jo illalla ottanut lupauksen Lullelta, että tämä toimittaisi seuraavana päivänä hänenkin työnsä toimistossa. Lulle, vaikka oli herkkusuu hänkin ja lihava kuin kauppaneuvos, oli aina palveleva ja hyväntahtoinen. Hän oli lupautunut, oli nukkunut tunnin pari, sillä aamuun hänkin oli tahtonut juhlia, ja tuli nyt toimistoon likomärkänä paahtavasta kuumuudesta.

Lulle riisui takkinsa ja istuutui rottinkituoliinsa toimistossa. Hiki virtoina valui lihavia poskia myöden, musta tukka oli märkä ja kasvot väsyneet. Hän alkoi työnsä leikkelemällä erinomaisen näppärästi uutisia muista lehdistä. Mutta kohta hän hyökkäsi ylös kuin otteluun valmiina ja paiskasi auki olevan ikkunan kiinni, sillä sillilemu, joka siitä levisi sisään, oli yliannattaa häntä. Taas hän istui leikkelemään. Hänen sormissaan oli intohimoa saksia pidellessään ja silmät lukivat sanomalehdestä ainakin viittä riviä yhdellä kerralla. Ja missä oli otettava pala, siihen hän kohta syöksyi saksineen ja liisteröi sitte leikatut palat joukolle paperille.

Satamassa rantajätkät huusivat purkaessaan jauholastia suuresta rantalaivasta ja toimiston kohdalla vesijohdon laittajat ampuivat kadun sisästä kiveä dynamiidillä. Nyt se juuri paukahti niin jyrisevästi, että vienoon unenhorrokseen tuolilleen vaipunut Lulle seisoalleen hypähti ja noituen meni ikkunaan katsomaan.

Hän sadatteli ettei ihmiset saa olla rauhassa omissa huoneissaan ja työnsi painoon liisteröimänsä palat. Sitte hän joi soodaa — sitä oli kesäkuumalla aina varastossa "Annonsbladetin" toimistossa — pitkän kulauksen, kääri ylös hihansa kuin aikoisi hän nyrkkitaisteluun ja painautui lihavine, kuumine, hikoilevine naamoineen suuren sanomalehden taa, josta hän haki sopivaa "alakertaa". Silloin soi telefooni. Pyydettiin tulemaan satamaan saattamaan juhlavieraita. Lulle lähti hattu kourassa ja vatsa täynnä kurkkuun asti pursuilevaa soodavettä. Laivalla piti ottaa vähän konjakkia ja seltteriä hyvästi jätöksi. Kun hän palasi takaisin toimistoon, oli hän hehkuvassa helteessä, sillä tuo konjakki vielä lisää verejä lämmitti. Hän salpasi sisäpuolelta toimiston oven ja riisuutui liinavaatteisilleen, sillä muuten hän olisi pakahtunnut. Nyt hän ohuemmassa sauna-asussa istuutui kirjoittamaan referaattia palokunnan loistavasta 25-vuotisesta juhlasta ja aivoissa pyöri hempeä kuvittelu amerikkalaisesta sanomalehti toimistoista, joissa ovat omat kylpyhuoneensa.

Hetken takaa kuului noputus ovella. Ei vastausta, vaan haudan hiljaisuus sisällä. Kuului vielä pari naputusta, sitte poistuvat askeleet eteisestä. Lulle oli jo kerinnyt vetää housut jalkaansa ja kurkisti salaa ikkunasta, kuka mahtoi sisälle pyrkijä olla. Kuka se oli muu kuin Abba-lurjus! Ja nyt se meni kauniisti tiehensä, vaikka työtä olisi niin hirveästi.

— Sinä — sinä laiskuri! sadatteli Lulle.