Mutta eihän hän kehdannut huudella takaisin, ja se pääsee mukavuudessa loikomaan jonnekin, vaikka työtä olisi niin hirveästi. Hän saa täällä hikoilla kahden kolmen edestä. Jos hän huutaisi, niin tutkaisisi se, miksi hän äsken ei päässyt sisälle, saisi tietää hänen olleen liinaisillaan ja nauraisi sillä kuukausia, kun on sellainen pirullinen Mefisto. Lullea harmitti ja hän sysi tukkaansa. Pyyhkäistyään nenäliinallaan pienen lammikollisen hikeä otsaltaan, istuutui hän jatkamaan referaattia tuoliinsa sellaisella painolla, että tuoli narahteli.
Hän kirjoitti, kirjoitti hiessään ja harmissaan. Kuvaili juhlakentän koristelua, kertoi lyhyesti puheiden sisällyksen ja mitä oli kilpailuja juhlan yhteydessä. Hän jo innostui, suli aineeseensa, ja kun hän pääsi kuvaamaan illallisia, loistavia ja suuremmoisia, joissa sampanja juoksi virtoina ja munkkia oli ehtymättömästä, ei hän enään muistanutkaan hellettä eikä mitään rasitusta. Hengessään eli ja nautti hän uudelleen nuo pidot, joissa hän sanomalehtimiehenä maksuttomasti sai mahamäärältä kaikkea, hän, jonka oma kukkaro ei koskaan kannattanut juoda sampanjaa, hyvin harvoin munkkiakaan, mutta jotka juomat silti hänen ruuansulattimissaan maistuivat kaikessa hienoudessaan, sillä suotta ei hänellä ollut kauppaneuvoksen vatsaa.
— Voi sentään sitä sampanjaa, miten jumalallista juomaa se! naurahti hän lopuksi muistojensa päälle.
Referaatin antoi hän painoon ja sen muassa juhlaan saapuneet sähkösanomat. Ja nyt vaipui hän aivan rauhassa muistelemaan tuota viimeyöllistä mässäystä. Sampanjan maku oli tuntuvinaan suussa ikäänkuin sitä parhaallaan imisi hoikasta lasista, ja herkkusan illallispöydän, täynnä kannettavaa kuin lähtevän laivan, oli hän näkevinään silmäinsä edessä. Tuossa oli hänen edessään lautanen, siinä konstikkaasti kierretty servietti, oikea ravintola-taideteos, vieressä pienipesäinen, matalajalkainen ryyppylasi, palleampi olutlasi, ja solakka viinilasi, siinä pöydällä runsaat, täyteläiset kukkakimput vaaseissaan, monenmoiset vihannekset, säilykkeet, lihat, kalat, juustot, avarat paistinvadit, senkin seitsemät herkut ja hienoimmat jälkiruuat, hedelmiä, viiniä, sampanjaa…
Ja kaiken tuon turkkilaisen hekuman päälle valoivat ihanina sähköruunut paistettaan kuin ensimmäinen aurinko luomisaamuna. Se oli kerrassaan Luculluksen ateria! Lulle maiskautti kieltään ja jatkoi muistelojaan:
Senaattori nousee runsaskerakkeisella ruotsinkielellä puhumaan — hän nuorempana kaupungissa pormestarina ollessaan olikin palokunnan perustanut — ja avaravalkorintaiset frakkiherrat tarkaten kuuntelevat häntä kuin lapset jotakin äitinsä kertomaa leikkisatua myhäillen, nauttien ja nauraen, sillä puhe on humoristinen…
Illallisessa ei ollut yhtään seotettua rahvasta, sillä samalla aikaa anniskeltiin varsinaisille palokuntalaisille olutta ja voileipiä itse juhlakentällä… illalliset olivat herrasmiesten juhla.
Referaatissaan kantoi Lulle julki juhlatoimikunnalle hartaimmat kiitokset, niin hartaat kuin ainoastaan "lipilaari" sanomalehtimies voi, joka työskentelee sanomalehdessä vain saadakseen jokapäiväisen leivän ilman mitään korkeampia aatteita tai näkökantoja. Lulle oli sanomalehtimies sentähden, ettei hän ollut mikään muu. Jos hänet olisi pantu kirjoittamaan pääkirjoitusta lehteen, itsenäistä ja omakantaista, olisi Lulle hölmistynyt kuin peura, joka on valjastettu juhlavaunujen eteen. Päänsä puhki olisi hän silloin puskenut. Kevyeine pulkkineen hän vaan risteili arkipäiväisemmillä aloilla, ravintoloissa ja kokouksissa, uutisia kuopien ja ilmaa haistellen, mikä tuuli milloinkin puhalsi, että voi siitä päätoimittajalle tiliä tehdä, joka oli tavallaan nuoralla tanssija hänkin, mitä tuli oman paikkakunnan oloihin.
Mutta yht'äkkiä tunsi Lulle, että hänellä olivat sukatkin märkinä ja että hän hikoili kuin olisi hän ollut "rantasaunassa" höyrykaapissa istumassa. — Se Abba lurjus… lurjus… lurjus…! päivitteli Lulle, sillä Aban työt olivat vielä tekemättä.
Ei maistunut sooda, eikä tupakka. Mieleen vain kuvittui sampanjapullo jäiden keskellä sieltä eileniltaisista juhlista. Ja punssitkin tuotiin sisälle suurissa metalliastioissa, joissa oli jäitä. Lulle olisi halunnut asettaa noita jäitä höyryävälle iholleen ja — ja — juoda lasinkaan helmeilevää, kristallikukasta sampanjaa. Totta totisesti se olisi ollut nautintoa, se olisi virvoittavana terästänyt koko miehen.