— Ota sinä tämä, Pekka! Se on ollut koko illan niin ärttynen. Eikö saane hampaita. Mistäs tämä vieras on?
— Helsingin puolesta.
— Vai Helsingin. Istukaa!
Samassa vaimo pyhkäsi muuatta tuolia esiliinallaan ojentaen sen Puralle.
Pikku Pekka kai oudosti vierasta, kun päästi katkeran itkun. Itku herätti toisetki huoneessa olijat ja nyt tirkisteli kuusi paria lapsen silmiä Puraa.
Isä koetti tyynnyttää lasta, ja näytti se heittävän kirkumasta.
— Pakkanen siellä paukkuu. Taitaa lauhtua.
— Saisi tuo lauhtua. Surkea, kun menee puita niin kovasti! Kun niiden saalis e'es olisi parempi, mutta kun nuo tehtailijat ostavat kaikki halot läheisistä sahoista, jotta täytyy pikkueläjäin käydä hakemassa melkein peninkulman takaa, jos haluavat kovempaa puuta kohtu hinnoilla, valitteli vaimo ja hyssytteli Pekkaa.
— Tämä vieras kun ei saanut yösijaa, niin käskin minä hänen tänne. Lie tuota, muori, meillä sijaa?
— Mistä ei saanut?