— Kerkesin kävästä tuolla raittiusseurassa.
— Siellä tanssaamassa? äsähti isä.
Sanna säpsähti ja katsoi arkana isäänsä.
— Jos nuorena onkin vähän muiden seurassa, niin välipä tällä nyt! Eikähän se tanssikaan niin pahaa ole. Leikkiä vaan, puolusteli äiti.
Isä sanoi vitkaan jotakin vastaan ja jäi äänettömäksi.
Mutta Sannaa peloitti, että jos isä saisi tietää hänen vielä niin huimasti tanssineen ja —- Alfredin kanssa. Tuntui jo, että hän on joutunut tunnustuksille.
— En minä ole tanssinut eikä sitä tanssittukaan, puolusteli Sanna hätäisesti.
Tuota sanoessaan ei Sanna uskonut itsekään, että vanhukset häntä uskoisivat. Lähti niin ajattelematta huulilta, kun nyt tuli mieleen pelko ja arkuus.
— Sinä nyt pääset aina omin päin juoksuun, kun olet siellä palveluksessa. Taisi olla turhaa, että me muka panimme sinut sinne ihmistymään.
Isä katsoi rehellisillä, vanhoilla silmillään kysyvästi tyttöön.