— Hyvin vähän minä pääsen ulos…
Mitähän, jos isä tietäisi, että siellä on Pura ulkona häntä odottamassa, ajatteli Sanna arkana.
— Älä nyt Sannaa tyhjää toru, isä!
Sanna mieli apeana mietti, että miksi hänellä on tuommoinen isä. Ei suinkaan kellään muulla ole tuollaista isää kuin hänellä.
— Ei ole turhaa nuhteleminen, vastasi isä ja sukasi kädellään mustaa, takkuista partaansa.
— Minä kiehutin pyhä-illaksi vähän teevettä. Tahdotko, Sanna, juoda?
Äiti alkoi nousemaan antaakseen Sannalle teevettä.
— Kyllä minä, äiti, itse saan, sanoi Sanna ja meni uunille. Hän otti suuren kahvikupin, kaatoi siihen teetä ja alkoi ryystämään. Ei tehnyt nyt mieli juttelemaankaan, mitä oli talossaan nähnyt ja kuullut, kuinka suuria kestejä oli pidetty, keitä ollut vieraina ja miten rouvasihmiset olivat olleet puetut, mitä ruokalajeja syöty, ja muuta sellaista, mitä hän aina ennen oli kotonaan innolla kertonut. Harmistunut oli Sanna ja iloton, myssötti kuin ikävin ihminen maailmassa. Tuossa uunin nurkassa hän ryysti teetään nyreillä mielin.
Sillä välin oli äiti sattunut vetäsemään akkunan varjostinta. Pura oli juuri akkunan edessä ulkopuolella Sannaa odottamassa. Äiti vähän säpsähti, kun tuossa mies seisoa möhötti hänen nostaessaan mitään aavistamatta kartiinia. Äiti arvasi, mikä se tuo mies oli, ja sentähden hän ei puhunut mitään.
Äiti meni uunin luo Sannan tykö, joka ei ollut huomannut, koska oli sivuttain, äidin kartiinin nostamista.